Toista maata
Toista maata -näyttely kuvaa aikaa, jolloin Suomi-nimistä valtiota ei ollut vielä olemassa. Näyttely esittelee näkökulmia, kohtaloita ja ihmisten elämää Suomen alueen kansainvälisestä ja monimuotoisesta menneisyydestä aina 1000-luvulta, läpi Ruotsin ja Venäjän vallan ajan, itsenäistymisen alkuun. Näyttely kertoo, kuinka suomalaisuus on rakentunut – ja kuinka sitä on rakennettu. Kansallismuseon Toista maata -näyttelyn kolme keskeistä teemaa ovat: ihmisyys, usko ja me osana maailmaa.
Näyttelyyn on valittu reilu 600 esinettä, joista osaan pääset tutustumaan tällä sivulla.
Esineistö
Halikon aarre
Ehtoollisen asettaminen
Ruskon kousa
Jackarbyn salin koristemaalaukset
Savupirtti
Keisarin valtaistuin
Carl Bäckin haarniska
Morsiamen helykruunu
Carl Gustafsson Hornin hautapuku
Kalannin alttarikaappi
Halikon aarre
Vuonna 1887 Varsinais-Suomesta löytyi hämmästyttävä hopea-aarre. Löytöpaikka sijaitsi Joensuun kartanon maalla Halikon kunnassa, joka nykyisin kuuluu Salon kaupunkiin. Aarre oli kätketty saviruukussa maahan luultavasti 1100-luvun puolivälissä tai jälkipuolella. Lounais-Suomessa elettiin tuolloin rautakauden ja keskiajan välistä siirtymävaihetta, jolloin kristinusko oli saamassa yhä vankemman jalansijan.
Halikon aarteen ainutlaatuisin osa on kolmiulotteinen ristiinnaulitunkuva eli krusifiksi, joka on tehty kullatusta hopeasta. Se on 1100-luvun romaanista tyyliä edustavan taidekäsityön mestariteos. Halikon krusifiksin valmistaja oli todennäköisesti saksalainen kultaseppä. Krusifiksille ei kuitenkaan ole säilynyt läheistä vastinetta koko Euroopassa. Aarteeseen sisältyy myös kaksi hopeista ristiriipusta, joista toiseen on kaiverrettu ristiinnaulittu, sekä 36 hopeista filigraanihelmeä ja pyöreä hopeafiligraaniriipus.
Halikon aarteen ja varsinkin krusifiksin on täytynyt olla korkea-arvoisen papin tai rikkaan ylimyksen omaisuutta. Oliko hän halikkolainen mahtimies tai lähetystyötä johtanut piispa? Vai päätyikö aarre Suomeen jonkin Itämerellä tehdyn ryöstöretken myötä? Onko aarre koottu Suomessa eri alueilta hankituista tai rosvotuista arvoesineistä? Näihin kysymyksiin emme saa koskaan vastausta. Tästä huolimatta aarre on loistokas ja kiehtova jälki levottomalta 1100-luvulta, yhdestä Suomen historian tärkeästä murrosvaiheesta.
Digitaalinen kokoelma
Ehtoollisen asettaminen
Margareta Capsia oli syntynyt Tukholmassa 1682. Hän oli naimisissa vaasalaissyntyisen Jacob Gavelinin kanssa, ja pariskunta asui Tukholmassa vuoteen 1721, sen jälkeen Vaasassa ja Turussa, jossa Jacob Gavelin oli saanut viran tuomiokirkon taloudenhoitajana. Margareta Capsia kuoli Turussa leskenä vuonna 1759.
Margareta Capsia on varhaisin tunnettu suomalainen naistaiteilija. 1720- ja 1730-luvulla hän maalasi sekä useita alttaritauluja että muotokuvia.
Pietarsaaren maalaiskunnan eli Pedersören kirkosta peräisin oleva, pyhää ehtoollista esittävä maalaus vuodelta 1725 Suomen kansallismuseossa on hänen varhaisin tunnettu maalauksensa. Pedersören seurakunta lahjoitti teoksen Suomen Muinaismuistoyhdistykselle 1898.
Margareta Capsian maalaus perustuu Baselissa syntyneen ja vuosina 1593–1650 eläneen kaivertajan Matthäus Merianin kuparipiirrokseen. Merian kuvitti 1600-luvun alkupuolella koko Raamatun ja monet taiteilijat käyttivät hänen kaiverruksiaan esikuvinaan.
Digitaalinen kokoelma
Ruskon kousa
Ruskon kousaa on käytetty 1800-luvulla Ruskon pitäjän Hujalan kylässä kinkerihaarikkana. Kinkereiden päätyttyä se vietiin juhlakulkueessa siihen taloon, missä seuraavat kinkerit pidettiin. Kousaan on maalattu vuosiluku 1542. Astian maljaosaa kiertävä latinankielinen kirjoitus Cras erit vobis salus, cum incaluerit sol - "Huomenna, kun aurinko hehkuu kuumimmillaan, teille tulee pelastus" - on peräisin Raamatusta (I Samuelinkirja 11 eli I Kuningastenkirja 29). Kuusen juurakosta valmistetun, punaiseksi maalatun astian vetoisuus 2,3 litraa ja korkeus 75 cm.
Kousa on ainoa Suomessa säilynyt juhlakousa ja lienee tilaustyö. Skandinavian museoissa niitä on yli kaksikymmentä. Valtaosa juhlakousista, jotka liittyvät läheisesti suomalais-ruotsalaisiin aatelissukuihin, on säilynyt Ruotsissa, jonne niitä vietiin Vakka-Suomesta. Kousissa on tavallisesti jonkun aatelissuvun vaakuna.
Lue lisää Ruskon kinkerikousasta
KB707
Digitaalinen kokoelma
Jackarbyn salin koristemaalaukset
Porvoon lähellä sijaitsevan Jackarbyn kartanon – vakiintuneessa suomenkielisessä muodossa Jakkarilan – salin koristemaalaukset ovat lähes koko Kansallismuseon olemassaoloajan olleet keskeinen osa museon perusnäyttelyä. Maassamme on säilynyt verraten vähän 1700-luvun maalattujen tapettien muodostamia kokonaisuuksia, joista jokainen on erilainen ja avaa omalta osaltaan uuden näkökulman rokokoon ja kustavilaisen ajan sisustustaiteeseen. Jackarbyn salin maalaukset paimen- ja metsästysaiheineen ovat erinomainen esimerkki 1700-luvun puolivälin rokokoon sisustamisen väri-ilottelusta.
Jackarbyn kartanon päärakennus on peräisin 1760-luvun alusta ja sen ulkoasu on säilynyt suurelta osin muuttumattomana. Osa päärakennuksen alkuperäisestä kiinteästä sisustuksesta kuten rintapaneelit on säilynyt, merkittävänä poikkeuksena 1900-luvun alussa Kansallismuseon kokoelmiin hankitut salin maalatut tapetit.
Salin 1760-luvun alussa tehdyt maalaukset on nähty myöhäisbarokin ja rokokoon välimuotona, osittain tumman yleisvärityksensä ansiosta. Rokokoon värimaailma oli kuitenkin ilmeisesti huomattavasti voimakkaampi kuin usein ajatellaan. Sali sijaitsee kartanorakennuksen kulmassa, joten seinämaalausten sijoittelu on alun perin ollut toinen kuin museon näyttelyssä.
Jackarbyn salista tekee ainutlaatuisen sen monumentaalinen kattomaalaus, joka avautuu ylös pilviin. Idea on peräisin italialaisesta renessanssitaiteesta, ja se sai Ranskassa 1660-luvulla lopullisen, akateemisen muotokielen.
Jackarbyn salin maalaukset on tehnyt tukholmalainen maalarikisälli Johan Bromander (s. 1732), jonka tuotantoa tai toimintaa ei muutoin tunneta. Hän osoittaa näillä maalauksilla tunteneensa erittäin hyvin Tukholman kuninkaanlinnan rakennus- ja sisustustöiden kautta Ranskasta saadut esikuvat ja vaikutteet sekä osanneensa soveltaa niitä luodakseen uuden, tyylinmukaisen kokonaisuuden tuolloin Ruotsin itäisessä kolkassa sijainneeseen Jackarbyhyn.
Digitaalinen kokoelma
Savupirtti
Jaakkiman Pajasyrjän kylässä, Innasen talon maalla sijainnut savupirtti ostettiin osaksi vastavalmistuneen Suomen kansallismuseon sisustusta vuonna 1913. Savupirtin oli rakennuttanut Antti Siili, ja oven päälle oli seinähirteen kaiverrettu vuosiluku 1836.
1800-luvun alkupuolella suuri osa maaseudun väestöstä asui vielä savujohdottomissa pirteissä. Rakennusten kehitys eteni maan eri osissa eri tahtiin: nopeinta muutos oli maan länsiosissa, missä 1880-luvulle tultaessa suurin osa väestöstä oli jo siirtynyt savujohdollisiin asuinhuoneisiin. Itäisessä Suomessa kehitys oli hitaampaa ja siellä oli 1880-luvulla paikoin vielä kaksinkertainen määrä savupirttejä savujohdollisiin verrattuna.
Jaakkiman savupirtti muodosti karjalaiseen tapaan kokonaisuuden, johon kuului savupirtti, sitä vastapäätä sijainnut aitta, ja niiden välissä katettu porstua. Kansallismuseoon päätettiin ostaa rakennuksesta vain savupirtin muodostama puolisko. Lämmittämätön ja ikkunaton, pyöreistä hirsistä salvottu matala aitta, jota oli käytetty ruokien säilytykseen, ei siirtynyt museoon pirtin mukana.
Kansallismuseoon siirrettävän savupirtin haluttiin edustavan mahdollisimman vanhakantaista muotoa. Koska Jaakkiman pirtin ikkunoissa oli jo käytetty 1800-luvun alkupuolella yleistynyttä lasitusta, päätettiin sivuseinän seinähirsien tilalle vaihtaa hirret, joissa oli vielä jäljellä vanhakantaiset luukkuikkunat. Ne löydettiin Kirvun Lahdenmaan kylässä sijainneesta savupirtistä.
Jaakkiman Pajasyrjän savutupa on ensimmäisiä museoon hankittuja kokonaisuuksia ja Jakkarilan salin ohella ainoa jäljellä oleva, Kansallismuseon alkuperäiseen sisustukseen kuulunut osa. Savupirtti edustaa merkittävällä tavalla suomalaista kansanomaista elämäntapaa ja sitä kansanosaa, joka muodosti valtaosan maamme väestöstä.
Kuvat: Matti Kilponen
Lähes kaksisataavuotiaan savupirtin tunnelmasta voi nauttia Toista maata -näyttelyssä
Digitaalinen kokoelma
Keisarin valtaistuin
Noin kuukausi Suomen sodan alkamisesta helmikuussa 1808 Venäjän keisari Aleksanteri I ilmoitti pitävänsä Ruotsilta valloitetut alueet osana Venäjää. Vuodenvaihteessa 1808–1809 keisarin arvonimiin lisättiin ”Suomen suuriruhtinas”, sillä Venäjän keisarit omaksuivat korkeimman arvonimen, jota valtakuntaan liitetyllä alueella käytettiin. Normaali käytäntö oli myös tehdä valloitetun alueen kanssa statussopimus, jonka mukaisesti alamaisten kuului vannoa uskollisuutta uudelle hallitsijalleen. Hallitsija puolestaan säilytti alamaistensa uskonnon, lait ja privilegiot. Keisari kutsui myös koolle maapäivät Porvooseen.
Säädyt kokoontuivat Porvooseen maaliskuussa 1809 Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti. Aleksanteri I:n saavuttua kaupunkiin 27.3. järjestettiin seuraavana päivänä maapäivien avajaisjuhlallisuudet, jumalanpalvelus tuomiokirkossa ja tanssiaiset. Säädyt vannoivat tuomiokirkossa 29.3. pidetyssä tilaisuudessa uskollisuudenvalan keisarille, minkä jälkeen keisari antoi hallitsijanvakuutuksensa.
Porvoon juhlallisuuksia varten Venäjältä tuotiin paikalle keisarillinen valtaistuin. Hollantilaissyntyinen, Lontoossa toiminut hopeaseppä Nicholas Clausen oli valmistanut vuonna 1731 Venäjän keisarinna Anna Ivanovnaa varten ns. hopeavaltaistuimen, josta keisari Paavali I teetti 1790-luvulla kuusi kopiota. Nämä kullatusta puusta valmistetut istuimet oli tarkoitus sijoittaa eri puolille valtakuntaa keisarin vallan ja läsnäolon symboleiksi. Porvooseen tuotu valtaistuin on yksi näistä. Kaksi muuta istuinta on Moskovan Kremlissä, yksi Eremitaašissa Pietarissa.
Maapäivien jälkeen valtaistuin jätettiin Porvoon tuomiokirkkoon, mutta pian se siirrettiin Suomen suuriruhtinaskunnan uuden hallintoelimen, hallituskonseljin tiloihin Turkuun ja myöhemmin Keisarillisen Suomen Senaatin istuntosaliin Helsinkiin. Valtaistuin symboloi keisarin läsnäoloa ja valtiopäivien avajaisia varten vuodesta 1863 lähtien valtaistuin siirrettiin keisarillisen palatsin valtiosaliin. Valtaistuimen edessä kenraalikuvernööri luki ääneen tilaisuutta varten kirjoitetun keisarin puheen, ns. valtaistuinpuheen.
H7266:1
Digitaalinen kokoelma
Carl Bäckin haarniska
Everstiluutnantti Carl Bäck oli saksalaista aatelissukua, joka muutti Suomeen Reinin alueelta 1500-luvulla. Hän syntyi Nuutajärvellä vuonna 1609 ja kuoli samalla paikkakunnalla vuonna1663 tehden pitkän sotilasuran.
Carl Bäckin haarniska on yksi Suomen kansallismuseon kuudesta haarniskasta, jotka muodostavat yhdessä merkittävän kokonaisuuden. Kaikki museon haarniskat ajoittuvat vuosiin 1550-1650 ja ne on valmistettu Pohjois-Euroopassa, ilmeisesti nykyisen Saksan, Flaamin tai Hollannin alueella.
Kansallismuseon haarniskat liittyvät Suomen historiaan ja kaikkien viimeinen omistaja tiedetään nimeltä. Tämä on esimerkiksi eurooppalaisittain harvinaista, sillä useimmiten tieto haarniskan omistajasta ja hänen elämästään on säilynyt vain kuninkaallisiin ja muihin ylhäisiin henkilöihin liittyen.
Kansallismuseon haarniskoilla on katkeamaton oma historiansa. Haarniskoita ei ole esimerkiksi juurikaan täydennetty niihin kuulumattomilla tai eri aikaisilla osilla. Ne sijoitettiin omistajan kuoleman jälkeen hautakirkkoihin ja seurakunnat lahjoittivat ne museon kokoelmiin 1800-luvun lopulla. Näin Kansallismuseon haarniskat ovat lähes täydelliset ja alkuperäisessä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun asussaan.
Carl Bäckin haarniska on valmistettu tyylinsä perusteella arvioituna 1600-1650-luvulla eli sillä on ikää noin 400 vuotta. Se on rakenteensa ja muotonsa puolesta tyypillinen raskaan ratsuväen eli kyrasseerin haarniska. Nämä haarniskat on tarkoitettu käytettäväksi taistelukentällä nimenomaan ja ainoastaan ratsain. Ne on taottu raudasta ja teräksestä ja koottu yhteen niitein ja nahkahihnoin. Aseistuksena haarniskoihin kuului tavallisesti kaksi pistoolia ja miekka, mutta joskus myös kolmas, pidempipiippuinen ampuma-ase.
Haarniskan valmistamisesta ja omistushistoriasta tiedetään varsin vähän. Ei esimerkiksi tiedetä, onko haarniska tehty tilaustyönä Carl Bäckille vai onko sillä aikaisempia omistajia. Haarniska voi olla ostettu, saatu tai sotasaalista. Jos haarniska on valmistettu Carl Bäckille, se tehty hänen mittoihinsa ja ruumiin muotoihinsa sopivaksi. Siinä tapauksessa Bäckin pituuden voi arvioida olleen noin 184 cm, hartioiden leveyden korkeintaan 56 cm ja vyötärön ympärystän alle 97 cm. Haarniskan tekijääkään tai tarkkaa tekopaikkaa ei tiedetä. Haarniskasta ei ole löydetty merkintöjä, kuten esimerkiksi haarniskasepän tai killan, asearsenaalin tai kaupungin leimoja. Leimoja ei ole tullut esiin myöskään konservoinnin yhteydessä tehdyssä röntgentutkimuksessa. On kuitenkin mahdollista, että paikoin pinnan paksu musta maalikerros kätkee alleen merkintöjä.
Carl Bäckin haarniska sitoo Suomen alueen 1600-luvun Eurooppaan. Haarniska olisi voinut olla yhtä hyvin niin nykyisen Italian kuin Englannin alueen ratsuväen upseerilla. 1600-luvun haarniskat olivatkin yleiseurooppalaisia, varhaisteollisia ja tehty usein muutamissa suurissa eurooppalaisissa haarniskojen valmistuksen keskuksissa.
Sotilasuransa aikana Bäck osallistui muun muassa 30-vuotiseen sotaan. Lisäksi Bäck oli Puolan sodassa osallistuen mm. Varsovan taisteluun vuonna 1656. Bäck haavoittui vakavasti taistelussa puolalaisia vastaan vuonna 1658. Hän sai ampumahaavan toiseen käsivarteensa ja ilmeisesti peitsenpiston sydämen yläpuolelle. Kuulia ei voitu poistaa kehosta ja Bäck kuoli osin haavoittumisen vaikutuksista joulukuussa vuonna 1663. Carl Bäck haudattiin Urjalan vanhaan puukirkkoon vuonna 1664. Ajan tavan mukaan Carl Bäckin hautajaisten yhteydessä hänen haarniskansa ja vaakunansa sijoitettiin kirkkoon. Urjalan seurakunta lahjoitti Carl Bäckin haarniskan valtion historialliselle museolle eli nykyiselle Suomen kansallismuseolle vuonna 1872.
Teksti: Lasse Mattila, konservaattori AMK
Kuvat: Matti Kilponen
Digitaalinen kokoelma
Morsiamen helykruunu
Talonpoikaismorsiamen pukeminen loistaviin lainahelyihin on säätyläispiireistä omaksuttu vanha tapa, jota voidaan Suomessa seurata ainakin 1600-luvulta lähtien, yksittäisten korujen osalta jopa keskiajalta asti.
Vaatimattomassakin asemassa olevat morsiamet puettiin lainakoruin samaan tapaan kuin korkeasäätyiset neidot. Erityisen morsiamenpukijan tehtävänä oli varustaa morsian hääpäivänään mahdollisimman komeaksi. 1700-luvulla talonpoikaismorsianten pukeminen kuului usein papinemäntien velvollisuuksiin. Vähitellen tehtävä siirtyi miltei ammattimaisille morsiamenpukijoille. Morsian koristettiin kihlakoruin ja päähän painettiin morsiamen tunnuksista tärkein - morsiuskruunu.
1700-luvun jälkipuoliskolla tulivat muotiin silkkikankaasta tai seppeleen tapaan paperista tehdyt morsiuskruunut, jotka koristettiin erilaisin helyin, paperikoristein ja kangaskukin. Kruunumorsianperinteen itäisimmällä alueella Kymenlaaksossa, helykruunut kehittyivät 1800-luvun jälkipuoliskolla puolikuunmuotoisiksi ja ne koristeltiin staniolipapereilla. Maan länsiosissa kruunumorsian-perinne jatkui 1800-luvun loppupuolelle asti.
Kyseinen kruunu on peräisin Vehkalahdelta, Kymenlaaksosta.
K6816:146
Digitaalinen kokoelma
Carl Gustafsson Hornin hautapuku
Carl Gustafsson Horn syntyi aamulla 27.2.1662 ja kuoli saman päivän iltana puolen vuorokauden ikäisenä. Hänet haudattiin Kankaisten kuoriin Turun tuomiokirkossa 4.11.1662. Pienokainen haudattiin säätynsä mukaisesti komein menoin ja hänen muistokseen painettiin Turussa myös saksankielinen muistoruno Schuldige Traurpalme. Runon oli kirjoittanut mahdollisesti perheessä lasten kotiopettajana työskennellyt Heinrich Amand.
1600-luvun loppupuolelle saakka noudatettiin ikivanhaa tapaa haudata vainaja ”parhaimpiinsa” puettuna, juhla-asussa. Carl Gustafsson Hornin puvun kallisarvoinen kangas ja hienot pitsit kertovat, että kyseessä on aatelin jäsen, sillä vastaavien materiaalien käyttö oli porvareilta kielletty. Hautaamisessa noudatettiin 1600-luvulla samaa säätyjakoisuutta kuin muussakin pukeutumisessa ja asiasta huomautettiin esimerkiksi vuosien 1664 ja 1668 ylellisyysasetuksissa. Ylhäisaatelin kuolinpuvuissa käytettiin kulta- tai hopeakankaita, vauraan porvariston ja papiston puvuissa silkkiä ja joskus samettiakin. Eri säätyjen erot näkyivät nimenomaan puvun materiaaleissa ja koristelussa, eivät puvun kuosissa.
Puku on otettu talteen vuonna 1866, Turun tuomiokirkossa tehtyjen kunnostustöiden yhteydessä. Samassa yhteydessä tutkittiin myös kirkon lattian alle muurattuja hautakammioita. Kankaisten kuoriin haudatun eversti Gabriel Evertsson Hornin arkkuun oli aikojen saatossa koottu myös muiden samassa hautakammiossa olleiden ja ajan myötä hajonneiden arkkujen luita ja arkkujen osia. Lapsen puku löytyi näiden joukosta.
H842:1
Digitaalinen kokoelma
Kalannin alttarikaappi
Kalannin alttarikaappi on kokonaisuus, joka koostuu keskusosasta ja sen molemmilla puolilla olevista kaksoisovista. Keskusosassa ja sisempien ovien sisäpuolella on Neitsyt Marian elämää kuvaavia reliefiveistoksia. Ovien paneelimaalaukset kuvaavat Pyhän Barbaran marttyyritarinan. Ne on maalannut mestari Francke -nimellä tunnettu tekijä, joka on toteuttanut maalaustyön 1430-luvulla Hampurissa, tuolloisessa Saksassa. Veistotyön tehnyttä työhuonetta ei tunneta.
Alttarikaapin tilaamisesta tai kuljetuksesta Suomeen ei ole säilynyt mitään tietoja. Todennäköisesti se tilattiin Kalannin kirkkoon pian rakennuksen valmistumisen jälkeen 1430-luvulla. Kirkon arkistossa olevissa asiakirjoissa se mainitaan vanhanaikaisena 1700-luvun lopulla, mutta seurakuntalaisille alttarikaappi oli arvokas. Sitä koskevia uskomustarinoita on paikkakunnalta säilynyt poikkeuksellisen paljon.
Alttarikaappi ostettiin Kalannin / Uudenkirkon seurakunnalta Kansallismuseon kokoelmiin vuonna 1903. Veistos- ja maalausosat erotettiin toisistaan 1920-luvulla, sillä paneelimaalaukset lähetettiin konservoitavaksi Saksaan. Tämän jälkeen alttarikaapin osat ovat olleet toisistaan erillisiä, ja Neitsyt Maria -aiheisten ovien taustat ovat nyt modernit.
Alttarikaappi on valmistettu tammesta. Ovien paneelimaalaukset on toteutettu öljymaalilla, keskiosassa näkyy myöhempi päällemaalaus. Alttarikaappi on n. 200 cm korkea ja avattuna 260 cm leveä.
H4329:6
Teksti ja videon käsikirjoitus: Dosentti Elina Räsänen
Kuvat: Soile Tirilä