Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma

Majakkalaiva on kuriositeetti vesikulkuneuvojen joukossa. Sehän ei varsinaisesti ole edes kulkuneuvo tehtävässään pysyä liikkumatta oikealla paikallaan ja näyttää ohjaavaa valoa merenkulkijoille. Se ei siirrä ihmisiä ja tavaroita satamasta toiseen vaan varmistaa, että muut aluksen onnistuvat tässä työssä.

Tiettävästi ensimmäinen majakkalaiva otettiin käyttöön lontoolaisten liikemiesten Robert Hamblin ja David Avery toimesta 1731. Thamesin suulle ankkuroitu, vartioimansa hiekkasärkän mukaan nimetty yksimastoinen sluuppi Nore opasti merenkulkijoita maston raakapuun päihin ripustettujen kahden ankkurilyhdyn voimin. Väylää turvanneista viitta-aluksista on Suomen rannikoiltakin tietoa jo 1700-luvulta, mutta ensimmäisen varsinaisen majakkalaivan, Qvarkenin (Snipan), naurisöljylyhty syttyi kesällä 1868. Alus oli puurunkoinen ja varhaisille majakkalaivoille tyypillisesti vailla omaa kuljetuskoneistoa.

Laivaliikenteen voimakkaan kasvun ja majakkaverkoston täydentymisen väliin jäi kelluvien majakoiden ajanjakso, jolloin parhaimmillaan 11 majakkalaivaa oli asemissa eri puolella Suomen merialueita Koivistolta Kemiin sekä yksi Laatokalla (Taipaleenluoto).

Alus ensimmäisellä asemapaikallaan. Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma.

M/A Kemi

Porin Konepajalla vuonna 1901 Luotsi- ja majakkahallituksen tilauksesta valmistunut, järjestyksessä 11. majakkalaivamme edusti modernia mallia, jota voitiin siirtää oman koneiston voimin, jonka majakkavalo toimi asetyleenikaasulla ja sääkansi antoi suojaa luonnonvoimilta koko aluksen mitalta.

Ensimmäisen asemapaikkansa mukaan Äransgrundiksi nimetyn vahvarunkoisen aluksen ei tarvinnut paeta talviteloille ensiriitteestä, ja näin se saattoi palvella alkutalven meriliikennettä edeltäjäänsä paremmin. Virkalaiva kiipesikin urallaan aina vain pohjoisemmaksi, ensin Helsingin edustalta Rauman Relanderinmatalalle 1921, ja siitä edelleen Pohjanlahden perukoille Kemiin 1956. Se oli eniten nimeä ja asemapaikkaa vaihtanut majakkalavamme, ja ehti 1900-luvun alkuvuosina toimia myös varamajakkalaivana Raahen Nahkiaisessa, Koiviston Verkkomatalassa ja Helsingkallanilla Uusikaarlepyyn edustalla. Sen työhistoriasta löytyy lisäksi pieni poikkeama Merenkulkuhallituksen merenmittausretkikunnan tukialuksena 1950-luvun puolivälissä, tuolloin nimellä Rauma.

M/A Rauman miehistöä kannella 1952. Reprokuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma. Alkuperäisen aineiston omistaja: Altti Lehtinen.

Vuosikymmenten mittaan valtakunnallinen majakkalaivasto harveni 1930-luvun huippuajoista pohjamajakoiden pikkuhiljaa korvatessa kelluvat valolaitteet. Vuodesta 1960 lähtien M/A Kemi oli lajinsa viimeinen, ja syksyllä 1973 Kemin edustalle syttyi kaksi uutta pohjamajakkaa, Kemi I ja Kemi II. Ne eivät kuitenkaan kestäneet seuranneen talven jäiden aiheuttamaa tärinää, vaan lakkasivat toimimasta jo ennen joulua. Seurauksena majakat purettiin ja palattiin piirustuspöydän ääreen. Niinpä kesäksi 1974 majakkalaivaa tarvittiin vielä kerran asemapaikalleen ennen Kemi I:n uudelleen asentamista. M/A Kemin viimeinen työpäivä 2.9.1974 päätti majakkalaivojen aikakauden Suomessa. Aluksen kulttuurihistoriallinen arvo ymmärrettiin ja se päätettiin museoida kertomaan jälkipolville tarinaa erityislaatuisesta vaiheesta merenkulun turvallisuusjärjestelmien ja laivatyön historiassa.

Majakkalaivan järeät ankkurikettingit olivat lujilla tuulten yltyessä myrskyksi. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

M/A Kemin siirtymä Merenkulkuhallitukselta Museoviraston hoiviin edellytti kunnostusta, jonka suorittamiseen tarvittuja määrärahoja saatiin odotella tovin verran. Viimein keväällä 1989 juhlaliputettiin Helsingin Hylkysaaren rannassa Kemin uutta uraa yleisönpalvelutehtävissä osana Suomen merimuseota. Käyttöaikanaan jatkuvaan miehitykseen ja huoltoon tottuneen laivan ylläpito osoittautui kuitenkin vaikeaksi sille museolaivana varatuilla resursseilla. Lisäksi edellisessä telakoinnissa tehdyt kansirakenneratkaisut paljastuivat joiltain osin epäonnistuneiksi. 2003 laiva jouduttiin sulkemaan pidemmäksi aikaa pakottavien ja laajojen kunnostustarpeiden vuoksi. Viimein 27.6.2022 alkaen on valtakunnallisesti merkittävimpiin museoaluksiin lukeutuva laiva ollut yleisölle avoinna entistä ehompana, kunnostettuna kokonaisvaltaisesti sekä sisältä että ulkoa, majakkatornista köliin.

Emäntä Taimi Heikkisen ja keittäjä Terttu Roukalan kahvihetki M/A Kemin päällystön messissä.

Elämää majakkalaivalla

Aluksen miehistö muodostui viimeisessä kokoonpanossaan päälliköstä, emännästä, keittäjästä, kahdesta perämiehestä, kirvesmiehestä, konemestarista, koneapulaisesta, lämmittäjästä ja kolmesta matruusista. Lisäksi alus palveli luotsien tukikohtana, olihan se majakkatehtävänsä ohella myös luotsiasema.

Työympäristönä sulan veden ajaksi asemapaikalleen ajettu valolaiva oli ymmärrettävästi erityislaatuinen. Työvuorossa olevan miehistön työ- ja vapaa-ajan elämänpiiri koostui häviävän pienestä punaisesta täplästä aavalla ulapalla. Maissa piipahdettiin vain tarpeen mukaan mm. muonatäydennystä ja postia hakemassa tai miehistöä ja luotseja vaihtamassa. Hyvä sopu ja ryhmähenki olivatkin ensimmäinen edellytys tällaisen yhteisön toimivuudelle, eikä pesti majakkalaivalla varmasti soveltunut kaikille.

Pumpattava suihku 1950-luvulla rakennetussa miehistön pesuhuoneessa. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Vaikka alus itse lepäsi ankkurissaan seisahtuneena, ei toiminta laivalla pysähtynyt. Töitä Kemillä tehtiin vuorottain neljän ja kuuden tunnin tuureissa. Tällaiseen kauppalaivoista poikenneeseen järjestelyyn päädyttiin, jotta luotsien kuljetustehtävät jakautuisivat henkilöstölle mahdollisimman tasaisesti. Useita kertoja päivässä toistuviin tehtäviin kuuluivat muun muassa meri- ja ilmatieteellisten havaintojen tekeminen Ilmatieteen laitoksen ja Merentutkimuslaitoksen tarpeisiin. Emäntä ja keittäjä vastasivat ruokahuollosta ja siivoamisesta ilman vapaapäiviä, ja luotsivene sukkuloi palveltavien aluksien ja majakkalaivan väliä parhaimmillaan 660 kertaa kauden aikana. Aluksen ylläpitoon kuuluvat huoltotyöt olivat tietysti niin ikään majakkalaiva-arjen punainen lanka, samoin kuin majakkalyhdyn sytyttäminen ja sammuttaminen ”tulitustaulukon” määritteleminä aikoina. Paitsi valoa, laivasta lähti tarvittaessa ääntä: huonon näkyvyyden vallitessa soitettiin sumusireeniä eli nautofonia tai laivakelloa. Höyryvihellintä eli visseliäkin käytettiin, jos jokin laiva sattui ajautumaan liian likelle, ja harvakseltaan jouduttiin matalaa kohti harhautuneita varoittamaan merkinantotykin laukauksellakin.

Majakkalaiva ruorihytissä ei juuri navigointilaitteita tarvittu. Kuva: Martti Heikkinen.

Lukuisista tehtävistä huolimatta vapaa-aikaakin oli. Sijoillaan pysytelleen aluksen hiilenkulutus ei ollut suuren suurta, mutta yksi tikkataulu kulutettiin kesän aikana puhki. Voitiin kalastella, lukea kirjoja ja lehtiä, kuunnella radiota ja katsoa TV:tä tai vaikkapa iskeä korttia. Ja tietysti seurusteltiin kanssaihmisten kesken ilman digitaalista välikättä.

Otanta majakkalaiva Kemin esinekokoelmasta heijastaa arkista, tavallisesti joltisenkin verkkaista, mutta toistuvien rutiinien rytmittämää elämää. Työtä ja lepoa, ruumiin ravintaa ja mielen virkistystä.

Päälliköt:

Otto Wecksell 1901–1917
Michael Axel Lindqvist 1918–1919
Viktor Theodor Lindroos 1920
Carl August Dahlqvist 1921–1926
Ragnar Stackelberg 1926–1953
E. Hoppu 1954–1955
Aarne Lehtinen 1956–1957
Risto Sorela 1957–1964
Job Heikkinen 1965–1974

M/A Kemi

Nimet (vakituiset asemapaikat): Äransgrund, Relandersgrund / Relanderinmatala, Rauma, Kemi
Rakentaja: Porin konepaja (Björneborgs Mekaniska Verkstad)
Valmistunut: 04/1901
Suurin pituus 30,9 m, suurin leveys 6,9 m, syväys 2,7 m
Uppouma: 257 tn
Runkomateriaali: teräs
Rungossa alusta vakauttavat pallekölit
Pääkone: kaksisylinterinen, pintalauhduttajalla varustettu vertikaali-compound -höyrykone, 166 ihv
Höyrykattila: Siemens Martin, tulipinta-ala 720 neliöjalkaa
Apupurjeet
Kolme työvenettä