Fredrik Tianderin valmistama kaulakoru vuodelta 1855

Sormusten ja erilaisten solkien ohella tärkein kansanomainen korutyyppi maassamme on ollut ohuista hopealevyistä, ketjuista ja riipuksista muodostettu kaulakoru, joka aikanaan oli suosittu kihlalahja ja morsiuskoru. Näiden talonpoikaiskorujen esikuvina olivat empiren kultaiset, filigraani- ja emalikoristeiset kaulanauhat, jotka olivat jääneet pois säätyläismuodista pian 1800-luvun vaihteen jälkeen.

Hopeisten kaulakorujen valmistus keskittyi 1800-luvun alkupuolella Tampereen seudulle ja Pohjanmaalle. 1830-1860-luvuilla tuotanto oli runsasta Itä-Uudellamaalla, etenkin Loviisassa, Porvoossa ja Haminassa. Valmistajista tunnetuin oli loviisalainen Tianderin kultasepänliike, joka toimi vuosina 1823-1869.

Fredrik Tianderin (s. 1800) ura alkoi 14-vuotiaana kotikaupungissa Porvoossa kultaseppämestari Lars Bromanin oppipoikana. Viisi vuotta myöhemmin Helsingin kultaseppien ammattikunta hyväksyi Fredrik Tianderin kisälliksi, ja vuonna 1823 hänelle myönnettiin porvari- ja mestarioikeudet Loviisaan.

Tianderin vaatimaton työpaja sijaitsi perheen asunnon yhteydessä. Yritystoiminta oli kuitenkin mittavaa, sillä enimmillään verstaassa työskenteli kymmenkunta työntekijää. Koneita verstaassa ei ainakaan aluksi ollut. Kulta- ja hopeatuotteet myytiin erillisestä myymäläpuodista.

Tianderin valmistamat kaulakorut erottuvat aikakautensa korutuotannossa sekä muotonsa että koristelunsa puolesta omaksi ryhmäkseen. Tianderin korujen levyissä on kaiverrettuja lehtikuvioita ja runsaasti ketjuja ja pieniä lehdyköitä. 1840-luvulla Tiander keksi yhdistää hopealevyihin punaisia hiottuja lasikiviä, joiden esikuvina lienevät olleet venäläisten empirekorujen punaiset jalokivet.

Tianderin kaulakoruista tuli hyvin suosittuja, sillä niissä yhdistyi yleisesti käytettyjen lasihelminauhojen värikkyys jalometallin suomaan arvokkuuteen ja statukseen. Lisäksi korut olivat näyttävyydestään huolimatta kohtuuhintaisia, sillä niiden sisältämä hopeamäärä oli vähäinen. Kun Loviisan talousalueen vauraus 1840-luvulla lisääntyi, saattoi yhä useampi sulhasmies ostaa morsiamelleen sormuksen lisäksi myös hopeisen kaulakorun. Lähes kolmen vuosikymmenen aikana Tianderin punakivisten kaulakorujen hankkimisesta muodostui oma perinteensä Loviisan ympäristössä.

1800-luvun puolivälin jälkeen kaulakorujen kysyntä väheni, sillä kansanpukujen käyttö oli joutunut murrosvaiheeseen eikä kaulakoruillakaan enää ollut aikaisempaa merkitystä. Korutyypin tuotanto päättyi niitä viimeisenä valmistaneen Tianderin kuolemaan vuonna 1869. Vuosisadan lopulla kaulakorut jo joutivat museoihin, joiden kokoelmissa niitä on säilynyt noin sata.

Raila Kataja

Vanhoista koruista tarkemmin:

Fagerström Raimo 1989. Suomalaisia antiikkikoruja. Porvoo.

Porvoon museo 1998. Vanhoja koruja Porvoonseudulta. Itäuusmaalaisia hopeisia kaulakoruja, hiuskoruja Porvoon museon kokoelmista. Porvoo.

Tamminen Marketta 1995. Loviisan kulta- ja hopeasepät. Loviisan kaupungin museo, Julkaisuja 5, 1995.