Päivätyölauta Vöyristä

1700-luvun loppupuolella torppareiden eli vuokraviljelijöiden lukumäärä alkoi voimakkaasti lisääntyä. Kehitykseen vaikutti mm. se, että suurille maatiloille ja kartanoihin tarvittiin maa- ja metsätaloustaloustuotannon kasvaessa entistä enemmän työvoimaa.

Torppareista saatiin kätevästi apua tilan töihin, sillä maata sai vuokrata viljelys- ja asuinkäyttöön yleensä vain siten, että vuokra maksettiin työsuorituksena eli päivätyönä (taksvärkkinä). Torppareiden määrä lisääntyi 1800-luvun kuluessa niin, että 1800-luvun puolivälissä vuokraviljelmiä oli 49 000 ja itsenäisiä tiloja 79 000. Eniten torppia oli Lounais- ja Keski-Suomessa.

Vuokrasopimuksessa eli torpankontrahdissa määriteltiin kullekin torpalle tehtävien työpäivien määrä sekä maataloustuotteet ja muut aineelliset vastikkeet. Taksvärkkipäivien määrät vaihtelivat 2-6 päivään viikossa riippuen mm. torpan koosta. Päivät jaettiin suvi- ja talvipäiviin ja sen lisäksi vielä mies-, nais- ja hevospäiviin. Työpäivän pituus saattoi venyä kesällä jopa 16-18 tuntiin, talvella se oli valoisan ajan mittainen.

Kesällä tehtiin ulkotöitä ja talvella ajankohtaisten maa- ja metsätöiden lisäksi erilaisia puhdetöitä. Koska torpan taksvärkkipäivien lukumäärä vuodessa saattoi nousta satoihin ja kun suurilla tiloilla oli kymmeniäkin torppareita, tarvittiin erilaisia menetelmiä päivätöiden muistiin merkitsemiseksi.

Luku- ja kirjoitustaidon ollessa vielä 1800-luvulla melko harvinaista, kirjanpitovälineenä oli puusta tehty lauta tai kapula. Myöhemmin käyttöön tulivat etenkin suuremmissa kartanoissa painetulla tekstillä varustetut, pahviset kuittilaput, tinalaput tai kuparipoletit. 1900-luvulla torpparilaitoksen viime vaiheissa vuokra saatettiin maksaa jo rahana.

Yleisin kirjanpitoväline oli taksvärkkikapula, jonka nimityksenä oli Hämeessä pirkka ja Satakunnassa pulkka. Se oli noin 20-30 cm pitkä kapea puulevy, jossa oli kaksi osaa, toinen isännälle ja samanlainen torpparille. Molempien kylkeen merkittiin päivän päätteeksi puukolla tai pienellä sahalla pykälä osoittamaan, että "päivä on pulkassa". Kaksi kertaa vuodessa verrattiin merkintöjä toisiinsa ja laskettiin suoritetut taksvärkkipäivät.

Harvinaisempi tapa oli merkitä tehdyt työpäivät kookkaampaan yksittäiseen päivätyölautaan, johon mahtui useammankin torpparin kirjanpito. Pohjanmaalaisen Vöyrin pitäjän Rekipellon kylästä on Suomen kansallismuseon kokoelmiin saatu noin 80 cm pitkä päivätyölauta (KF367), johon on merkitty yli kymmenen torpparin päivätyöt vuodesta 1820 alkaen.

Jokaisella torpparilla on ollut molemmille puolille lautaa veistettynä oma puumerkki, jonka kohdalle on puukolla kaiverrettu reikä merkitsemään suoritettua päivätyötä. Muutamien torppareiden kohdalla on entiset merkinnät veistetty pois, jotta uusille on tullut tilaa. Pitkään lautaa käytettäessä se kului puhki, jolloin se jouduttiin korvaamaan uudella. Tässä laudassa viimeinen vuosilukumerkintä on 1856.

Risto Hakomäki