Lyly ja kalhu Tornionjokilaaksosta

Lyylikki, lylyjen seppä, Kauppi, kalhujen tekijä,
sykysyn lylyä laati, talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta, toisen sompoa sovitti.
Sai lyly lykittäväksi, kalhu kannan lyötäväksi,
sauvan varret valmihiksi, sompaset sovitetuksi.
Saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean reposen.
Voiti voilla suksiansa, talmasi poron talilla;
itse tuossa arvelevi, sanovi sanalla tuolla:
"Liekö tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa
tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki veitikkä verevä:
"Kyll' on tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa
tuon lylysi lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista.

(Kalevala, XIII runo)

Lemminkäisen hiihtovälineenä tässä Kalevalan runossa ovat eripariset sukset: pitempi liukusuksi lyly ja lyhyempi, yleensä eläimen karvalla pohjattu potkusuksi kalhu. Ne lienevät olleet käytössä jo rautakaudella ja vielä 1800-luvun loppupuolella Pohjois-Suomessa peuranmetsästyksen yhteydessä.

Lylyllä ja kalhulla hiihdettiin liukuen vasemman jalan varassa samalla oikealla jalalla potkien. Hiihtotapa rasitti jalkoja epätasaisesti, mutta epäpariset sukset olivat erityisen hyvät sekä vaaroja noustaessa että kovalla lumialustalla. Kääntyminen epäparisilla suksilla oli kätevää avoimilla ja tasaisilla paikoilla, mutta ei metsäisessä maastossa. Luistoa saatiin rasvaamalla suksen pohja jollain eläinrasvalla. Mikäli kalhua ei oltu pohjattu karvalla, sitä kutsuttiin sivakaksi.

Pitoa on lisätty kiinnittämällä potkusuksen pohjaan pala eläimen karvaista nahkaa, joskus koko pohjan mitalta. Peuran tai poron koipinahka on ollut yleisin pohjausaines. Nahka on kiinnitetty pohjaan myötäkarvaan, jolloin suksi pitää hyvin potkaistaessa ja luistaa hyvin liu'utettaessa. Huonosti luistavilla suojakeleillä saatettiin käyttää suksia, joiden molempien pohjat olivat vuorattu poronkoipisuikaleilla.

Vanhimmat liukusukset valmistettiin kiskomalla lyly männystä. Aluksi tukin päähän lyötiin kirveellä, ja rakoa kasvatettiin vetämällä pitkäteräisellä pärepuukolla puun syiden mukaisesti, jolloin lopputuloksena oli suksen aihioksi sopiva lautamainen säle. Lylyksi on alun perin kutsuttu kaarevaksi kasvaneen männyn alapuolta, jossa puun syyt ovat tiukemmat ja läpeensä pihkaiset ja kovat ja näin ollen luistavat. Kalhu puolestaan oli useimmiten tehty koivusta.

Sauvat valmistettiin puusta ja sommat puukiekoista tai vitsaksesta. Pyyntimatkoilla käytettiin useimmiten vain yhtä sauvaa, jonka toisessa päässä on keihään kärki. Eriparisilla suksilla hiihdettäessä yhdellä sauvalla työnnettiin vain lylyn puolelta. Kahdella sauvalla hiihtäminen yleistyi vasta 1800-luvun lopulla hiihtokilpailujen toimiessa esimerkkinä.

Suomen kansallismuseon kokoelmissa olevat kohopälkäälliset lyly ja kalhu on saatu vuonna 1931 Ruotsin hiihtomuseosta esinevaihtona. 1800-luvun lopulla tehdyt sukset ovat luettelotietojen mukaan alkujaan peräisin Tornionjokilaaksosta. Lylyn pituus on 286 cm ja poron koipinahalla pohjatun kalhun 212 cm. Myös kalhun päläs eli suksen keskikohta, johon nahkainen mäystin sidottiin, on päällystetty nahalla.

Puumateriaalit on tässä suksiparissa valittu päinvastoin kuin yleensä: lyly on koivua ja kalhu mäntyä. Lievästi jalkava, uurreviivoilla koristeltu lyly muistuttaa malliltaan tyypillistä pudasjärveläistä suksea. Mallin kehittivät paikalliset suksisepät, joista tunnetuimpia olivat 1800-1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneet Sakari Karvonen ja Aukusti Pesälä. Mahdollisesti ainakin lyly on jommankumman tekemä.

Risto Hakomäki