Vanhauskoisten rukousnauha Ilomantsista

1600-luvun lopulla Ilomantsin erämaihin pakeni Venäjältä joukko vanhauskoisia ortodokseja. He olivat Venäjän kirkon lahkolaisia, jotka olivat ajautuneet uskonkiistaan emäkirkkonsa kanssa. Kiista oli kärjistynyt vuonna 1652, jolloin Moskovan patriarkaksi valittiin uudistusmielinen Nikon. Hän pyrki juurruttamaan Venäjälle vaikutteita kannattamastaan kreikkalaisesta ortodoksiasta. Yhdeksi keskeisimmistä kysymyksistä nousi liturgisten tekstien uudistaminen. Vanhauskoiset vastustivat näitä vieraita vaikutteita, sillä heidän käsityksensä mukaan ortodoksinen perinne oli säilynyt aitona ja puhtaana ainoastaan Venäjällä.

Vanhauskoisista käytettiin useita eri nimityksiä. He itse kutsuivat itseään joko isbrannikeiksi (valittujen joukko) tai starovereiksi (vanhasta uskosta kiinnipitävät). Vastustajat puolestaan kutsuivat heitä raskolnikoiksi (lahkolaisiksi), vanhavieroisiksi tai luopioiksi.

Vanhauskoisuus muodostui paitsi kirkolliseksi liikkeeksi, myös tsaarin hallintoa vastaan nousseeksi protestiliikkeeksi. Seurauksena olivat sekä valtionkirkon että valtion toimeenpanemat vainot. Vanhauskoisia pakeni Pohjois-Venäjän erämaihin ja Aunuksen syrjäisiin metsiin. Vainojen laajentuminen sai aikaan vanhauskoisten siirtymisen myös rajantakaiseen Ilomantsiin.

Vuonna 1798 Aunuksesta paennut loismies Marki Alexandrov perusti Ilomantsin Vuottoniemeen Pahkalammen erämaaluostarin. Vain joitakin vuosia myöhemmin Ilomantsin vanhauskoiset saivat toisenkin luostarin kun Onofrei-niminen mies perusti Megrin luostarin Venäjän rajalle, Megrijärven Suomen puoleiselle rannalle.

Pahkalammesta ja Megristä muodostui vanhauskoisten pyhiinvaelluspaikkoja, joihin kokoonnuttiin hiljentymään. Kävijöitä riitti ympäri vuoden, mutta erityisesti suuren paaston aikana luostareihin saapui vanhauskoisia Ilomantsista, Sortavalasta, Suistamolta, Korpiselästä sekä etenkin Aunuksesta.

Pääelinkeinona sekä Pahkalammen että Megrin luostareissa oli kaskiviljelys. Luostareiden vauraus perustui Pietarin ja Moskovan varakkailta porvareilta saatuihin lahjoituksiin. Nämä mahdollistivat palvelusväen palkkaamisen karjanhoitoa ja taloudenpitoa varten, kyläläisistä palkattiin puolestaan lisätyövoimaa viljan- ja heinänkorjuuaikaan. Osa palkollisista jäi pysyvästi luostareihin ja kääntyi vanhauskoisuuteen.

Vuonna 1857 Pahkalammen luostari muodostui kahdesta rakennuksesta, joissa asui kahdeksan miestä ja kaksi naista. Kaksikerroksisessa päärakennuksessa oli alakerrassa yksi asuttava huone; yläkerrassa, missä jumalanpalvelukset pidettiin oli rukoushuone etuhuoneineen sekä sivu- ja perähuoneet. Luostarissa oli runsaasti ikoneita, joita oli kulkeutunut muista luostareista munkkien ja pyhiinvaeltajien mukana.

1850-luvulla luostareiden tilanne oli jo alkanut huonontua. Venäjällä valtio oli tiivistänyt otettaan vanhauskoisiin ja luostareita hävitettiin. Myös Venäjän puolelta tulleet lahjoitukset vähenivät eikä luostareilla enää ollut varaa palkata työläisiä. Toisaalta myös virallisen ortodoksisen kirkon ja viranomaisten painostus alkoi vaikuttaa vanhauskoisuuden väistymiseen.

Pahkalammen luostarin toiminta päättyi aikaisemmin kuin Megrin, jonne viimeiset asukkaat siirtyivät. Erään karhunmetsästäjän käydessä vuonna 1880 Pahkalammen luostarissa se oli jo autio. Pahkalammen tila siirtyi Enso Gutzeitille, Megrin tilan hallintaoikeus lunastettiin valtiolle vuonna 1914 ja luostarin rakennukset myytiin rajavartiostolle vuonna 1922. Moskovan rauhan rajalinja jätti sekä Megrin että Pahkalammen Neuvostoliiton puolelle.

Suomen kansallismuseon kokoelmissa oleva vanhauskoisten rukousnauha eli listooka on peräisin Pahkalammen luostarista. Rukousnauha on tullut Ylioppilasosakuntien kansatieteellisen museon kokoelmiin savokarjalaisen osakunnan vuosina 1877-1888 suorittamien Ilomantsin keruuretkien seurauksena. Tätä vanhauskoisille ominaista rukousnauhan tyyppiä kutsutaan portaiksi (ven. lestovka). Nimitys viittaa siihen, että rukousnauhan katsotaan voivan muodostua käyttäjälleen pelastuksen portaiksi.

Rukousnauhan muodostavat pienet nahkapäällysteiset puulieriöt ja sen päissä on ollut kolmionmuotoiset nahkasuikaleet. Rukousnauha oli tarkoitettu erityisesti luostariasukkaiden käyttöön. Munkkien tuli kantaa rukousnauhaa aina mukanaan muistutuksena Paavalin kehoituksesta rukoilla lakkaamatta (Tess. 5:17). Nauhan avulla saattoi ilman valoakin lukea kilvoittelijalle määrätyt päivittäiset rukoukset. Myös nauhan suljettu muoto kuvasi jatkuvaa, iankaikkista rukousta. Pahkalammen rukousnauhan rinnalla on kuvassa uudempi, samaa tyyppiä edustava rukousnauha.

Raila Kataja

Kirjallisuutta:

Arkkimandriitta Arseni 1999. Ortodoksinen sanasto. Keuruu.

Björn Ismo 1993. Ryssät ruotsien keskellä: Ilomantsin ortodoksit ja luterilaiset 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Joensuu.

Kuujo Erkki 1969. Unohdetut Ilomantsin luostarit. Kalevalaseuran vuosikirja 49. Helsinki.

Tirronen Reijo 1885. Muinaisjäännöksiä Ilomantsin kihlakunnassa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja VII. Helsinki.