Videonauhuri vuodelta 1980

Kun liikkuvan kuvan - samoin kuin stillkuvan ja äänen - tallennus ja toisto on suurien mullistusten vallassa ja digitaalisuus on päivän sana, on sopiva hetki esitellä Suomen kansallismuseon kokoelmista videonauhuri vuodelta 1980.

Jo televisiotoiminnan alkuajoista lähtien on pyritty kehittämään laitetta, jolle tv-ohjelmaa voisi tallentaa. Ensimmäiset käyttökelpoiset kuvanauhurit onnistuttiin valmistamaan 1950-luvun toisella puoliskolla. 1960-luvun alussa oli olemassa kotikäyttöön tarkoitettuja videonauhureita, joissa kuvanauha kulki avokelalta toiselle. Ne olivat kookkaita, raskaita ja hinnaltaan kalliita laitteita. Vasta kasetteja käyttävien nauhureiden tultua käyttöön 1970-luvulla kuvanauhoitus alkoi vähitellen yleistyä kotikäytössä. Televisio-ohjelmia alettiin tallentaa, ja perhejuhlien ja muiden tärkeiden tapahtumien taltioimiseen ruvettiin käyttämään kaitafilmikameroiden sijasta videokameroita.

1970-luvulla oli käytössä muutamia keskenään kilpailevia rinnakkaisia teknisiä järjestelmiä, joissa kuluttajan kannalta tärkein ero oli käytettävä kasettityyppi. Markkinoilla käydyssä kiivaassa formaattisodassa oli 1980-luvulle tultaessa voittajaksi selviytynyt japanilaisen JVC:n vuonna 1976 markkinoille tuoma VHS-järjestelmä (Video Home System), johon muutkin valmistajat nopeasti siirtyivät ja josta sitten tuli vallitseva. JVC:n voitto perustui kahteen seikkaan: toisaalta sen kilpailijoihin verrattuna joustavampaan valmistuslisenssipolitiikkaan, toisaalta siihen että se onnistui voittamaan järjestelmänsä käyttäjäksi maailmanlaajuisesti merkittävän aikuisviihdeteollisuuden.

VHS-nahurit ja -kasetit ehtivät 1980-luvulta alkaen yleistyä lähes joka kodin laitteiksi, televisio-ohjelmia tallennettin erityisesti tarkoitusta varten myytäville tyhjille kaseteille, ja elokuvia tai muita kaupallisia tallenteita vuokrattiin tai ostettiin valmiina kasetteina kotikäyttöön. Kilpailevien järjestelmien laitteita ja kasetteja on jonkin verran käytetty Suomessakin, mutta ne ovat olosuhteiden pakosta poistuneet käytöstä kauan sitten.

Näiden laitteiden käyttö on tämän vuosituhannen aikana alkanut väistyä digitaalisen videotallennuksen tieltä. Sitä on kahdenlaista. Voidaan käyttää ns. dvd-soitinta, joita on saatavissa sekä tallentavina että vain valmiita levyjä toistavina ja joita käytetään periaatteessa samoin kuin videonauhureita. Niissä ohjelmat ovat nauhan asemesta dvd-levyillä (digital video disc), joita samoin kuin kasetteja voidaan ostaa tyhjinä ja tallentaa ohjelma itse, tai voidaan ostaa ja vuokrata valmiita kaupallisia tallenteita. Toinen tallennustapa on se, että televisioon liitetty digisovitin on varustettu tallennustoiminnolla ja kiintolevyllä, jolloin tallennettavat ohjelmat jäävät koneen muistiin ja voidaan sieltä toistaa.

Kuvan Panasonic-merkkinen videonauhuri on lahjoitettu Suoemn kansallismuseolle vuonna 2005. Se on vuoden 1980 mallia eli ajalta, jolloin tällaiset laitteet olivat vähitellen yleistymässä kotikäyttöön. Laite on huomattavasti kookkaampi kuin myöhemmin kodeissa yleistyneet videonauhurit ja siihen kuuluva kaukosäädinkin on langallinen, mutta laitteessa on käytetty VHS-kasetteja eli siltä osin se on "nykyaikainen". Erikoisuutena on vielä kansio, johon nauhurin ostaneen perheen insinööri-isä oli laatinut yksinkertaiset selkokieliset käyttöohjeet - "meitä perheen naisväkeä varten", kuten nauhurin lahjoittanut perheen tytär kertoi. Lisäksi kansiossa on ilmeisesti maahantuojalta saadun suomenkielisen käyttöohjeen valokopiot yksittäisinä sivuina, jokainen sivu omassa muovitaskussaan.

Antti Metsänkylä