Kiiltokuva-albumi 1880-luvulta

Saksalaisen Alois Senefelderin keksittyä 1790-luvulla kivipainotekniikan, alkoivat värilliset painokuvat nopeasti valloittaa maailmaa. Aluksi värikylläiset kuvat ilmestyivät koristamaan sikarikoteloita, hajuvesipullojen etikettejä ja erilaisia mainoskortteja. Ne herättivät suurta ihastusta ja jo 1800-luvun alussa kuvia alettiin kerätä erityisiin leikekirjoihin. Näihin etenkin Isossa-Britanniassa suosituiksi tulleisiin albumeihin (scrapbook) liimattiin lehtileikkeitä, etikettejä ja erilaisia kortteja.

Värillisten painokuvien osakseen saama suosio oli osaltaan vaikuttamassa ensimmäisten varhaisten kiiltokuvien syntyyn. 1800-luvun puolivälissä kiiltokuvia käytettiin erilaisissa koristeissa sekä onnittelu- ja käyntikorteissa. Vielä 1860-luvulla kiiltokuvat olivat painokuvien kaltaisia, neliskulmaisia kuvia, jotka leikattiin itse irti painoarkeista.

Askel kohti nykyisen kaltaisia kiiltokuvia otettiin, kun kuvien väliin jäävät alueet stanssattiin pois siten, että kuvia jäivät arkeilla yhdistämään ainoastaan ohuet paperikaistaleet. 1800-luvun lopulla kiiltokuvat olivat jo kehittyneet kohopainetuiksi, kiiltäviksi pienoistaideteoksiksi.

Kiiltokuvien valmistus keskittyi pääosin Saksaan ja Isoon-Britanniaan. 1800-1900 -lukujen vaihteessa yksinomaan Saksassa oli jo 300 kiiltokuvien valmistajaa. Kiiltokuvien kulta-ajan katsotaan alkaneen 1870-luvulla, jolloin Euroopassa ja Amerikassa syntyi varsinainen kiiltokuvakuume.

Kiiltokuvien suosio saavutti nopeasti myös Suomen. Meillä varhaiset kiiltokuvat liittyvät kiinteästi toiseen, vielä pidemmän historian omaavaan perinteeseen - muistokirjoihin. Vanhimmat säilyneet muistokirjat ovat peräisin 1540-luvun Wittenbergistä, mistä perinne levisi yliopistomaailman välityksellä myös Suomeen.

Kun ensimmäiset kiiltokuvat 1870-luvulla ilmestyivät koristamaan muistokirjoja, syrjäyttivät ne nopeasti markkinoilta valmiilla painokuvilla varustetut muistokirjat. Kiiltokuvista tuli pian niin keskeinen osa muistokirjojen perinnettä, että mielikuvissa kiiltokuvat liittyvät usein yhä kiinteästi yhteen ystävien toisilleen kirjoittamien muistovärssyjen kanssa.

Muistokirjojen ohella kiiltokuvia liimattiin myös albumeihin, joita valmistettiin jo 1880-luvulla varta vasten tätä tarkoitusta varten. Kiiltokuvia keräiltiin ja ne liimattiin taidokkaasti sommitellen albumeihin, joista oli tapana käyttää ainoastaan oikeanpuoleisia sivuja.

Aluksi kiiltokuvien kuva-aiheiksi oli valittu vanhoja akvarelleja, joiden värien katsottiin sopivan hyvin pieniin keräilykuviin. Ammattitaiteilijoilta alettiin kuitenkin myös tilata varta vasten kiiltokuviksi suunniteltuja piirroksia. Valitettavasti nämä taiteilijat ovat useimmiten jääneet tuntemattomiksi, sillä kiiltokuvia ei yleensä signeerattu.

Kiiltokuvien ikonografiaa ei juurikaan ole tutkittu. Aiheet ovat hyvin moninaisia ja yhteistä niille on sadunomaisuuden korostaminen. Kiiltokuvien maailmassa kaikki on mahdollista: kyyhkysillä voi ratsastaa, simpukoilla soutaa ja eläimet esiintyvät faabeleiden tavoin personoituina. Kuvien rikas fantasiamaailma pohjautuu yhtaikaa myytteihin, uniin ja satuihin.

Vaikka kiiltokuvien varhaisen kulta-ajan katsotaan päättyneen 1910-luvulla, ovat kiiltokuvat säilyttäneet suosionsa. 1970-luvulla arvioitiin yksinomaan Ruotsissa myydyn noin 15 miljoonaa kiiltokuvaa vuodessa.

Raila Kataja

Kirjallisuutta:

Ekrem Carola 2003. Lev lycklig, glöm ej mig! Minnesböckernas historia. Svenska litteratursällskapet i Finland. Gummerus Printing, Jyväskylä.

Holm Inga 1998. Kiiltokuvista kauneimmat. Karisto, Hämeenlinna.

Penttinen Kirsti 1983. Muistokirjan tarina. Albuminlehtiä ja muistovärssyjä kahdelta vuosisadalta. WSOY, Porvoo.