Kuppaussarvet Kestilästä

"Kuppaamisen avulla poistetaan ruumiista paha särkynyt veri, joka pakottaa ruumista, ja sijaan pääsee kasvamaan uudet veret. Mutta kuppuuta ei toimiteta alakuun aikana, sillä silloin ei uudet veret kasva ja jälki tahtoo ajella. Toiset kupattavat kestävät noin parikymmentä sarvea, jotkut kuppuuttavat joka kuukausikin, toiset kerran ja kahdesti vuoteen, miten tuntee ruumiinsa tarvitsevan, sillä kun ruumis oppii kupattavaksi, niin se myös sen vaatii." (Pielavesi)

Kuppaus ja suoneniskentä olivat pitkälle 1900-luvulle asti yleisiä kansan parannuskeinoja: melkeinpä joka kylässä oli kuppari tai suoneniskijä tai molemmat. Päinvastoin kuin useimmat kansanomaiset parannuskeinot, ne eivät perustuneet mihinkään yliluonnolliseen uskomukseen, vaan ne olivat yksinkertaisia parantajan suorittamia toimenpiteitä.

Lähtökohtana oli käsitys, että ihmisen vaivat aiheutuvat huonosta verestä, ja se piti poistaa suonta iskemällä tai kuppaussarvien kautta imemällä. Veren haluttiin antaa uusiutua, sitä pidettiin yleensäkin terveyden kannalta hyvänä, ja monet kävivät kupattavina säännöllisesti, vaikka mitään erityistä vaivaa ei olisi ollutkaan. Kupparit olivat lähes aina naisia ja he harjoittivat tointaan saunassa, kyläkupparit omassa saunassaan, kiertävät kupparit milloin missäkin. Taito periytyi usein äidiltä tyttärelle. Kuppaussarvet tehtiin tavallisesti lehmän, joskus sonnin tai härän sarvista, ja sarven tyveen tarvittava kalvo jonkin teurastetun eläimen virtsarakosta.

Kuppari valmisti kuppaussarvensa itse keittämällä, kuivaamalla ja sen jälkeen tarkoitusta varten sopivaksi leikkaamalla ja hiomalla. Iho puhkaistiin ennen sarven asettamista joko sepän tekemällä teräaseella, kupparinkirveellä tai -veitsellä, tai tehdastekoisella välineellä, jota sanottiin kuppauskoneeksi.

Tällä kertaa Kuukauden esineenä ovat vuorossa Kansallismuseoon lahjoituksena maaliskuussa 2010 saadut kupparin sarvet, 23 kpl, sekä kuppauskone. Nämä kuppausvälineet ovat Pohjois-Pohjanmaalta Kestilästä, rouvalta joka harjoitti kuppausta 1960-luvun puoliväliin asti. Hän oli oppinut kuppaamisen perinteiseen tapaan äidiltään, joka oli harjoittanut kupparin tointa Savossa.

Uudella kotiseudulla Pohjois-Pohjanmaalla tytär toimi oman kotikylänsä kupparina ja käsitteli potilaitaan omassa savusaunassaan. Perilliset kertoivat, että lehmän sarviin saatiin kalvot teurastettujen sikojen virtsarakoista, ja niitä muistetaan olleen usein tuvan orsilla kuivumassa. Ennen kuppauskoneen hankkimista hänkin oli käyttänyt käyräteräistä kuppausveistä, mutta se ei ole säilynyt.

Antti Metsänkylä

Kirjallisuutta:

Kansanomainen lääkintätietous. Toim. Matti Hako 1957. Helsinki.

Talve Ilmar 1979. Suomen kansankulttuuri. Mikkeli.

Vuorela Toivo 1975. Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo.

Ylinen Hannu 1990. Miten kansa paransi. Joensuu.