Kuoharin puukko

Kuohari on vanha maaseudun ammattikunta, jonka tehtävä on kuohita eli kastroida urospuolinen eläin poistamalla tältä kivekset. Kastraatio vähentää tai poistaa uroseläimille tyypillisen hormonitoiminnan ohjaaman käyttäytymisen ja tekee esimerkiksi uroshevosesta rauhallisemman, hiljaisemman, lempeämmän ja soveltuvamman päivittäiseen työskentelyyn kuten peltotöihin ja vetojuhdaksi. Kuohittu ori on ruuna, sonni on härkä, pässi on oinas.

Muita eläimiä saattoivat kuohita muutkin, mutta hevoskuohitsijan ammatti oli maaseutuyhteisössä erityinen, hyvin tärkeä ja arvostettu. Etenkin venäläiset ammattilaiset olivat hevosenomistajien silmissä kunnioitettuja miehiä kulkiessaan paikkakunnalta toiselle kastroimassa oriita. Hevoskuoharit työskentelivät useimmiten ilman yleisöä suojellakseen ammattitaitoaan ja käyttivät erilaisia maagisia keinoja korostaakseen ammattinsa vaativuutta tai pelotellakseen uteliaita. Suomessa kuohari oli usein myös noita, ja työhön kuului loitsujen lukeminen työn onnistumiseksi, varsinkin tulehdusten ehkäisemiseksi. Kuoharin ammatti oli melko yleinen myös romanien keskuudessa. Lapissa poroja ei kuohittu millään teräaseella, vaan poro purtiin eli kivekset murskattiin puremalla jolloin ei tehty vertavuotavaa avohaavaa.

Nykyään on sallittua alle kuuden viikon ikäisen lampaan kastrointi pihdeillä siihen pätevän henkilön suorittamana, poron kastrointi pihdeillä siihen pätevän henkilön suorittamana sekä vuohen, hevosen, naudan, yli seitsemän päivän ikäisen porsaan ja yli kuuden viikon ikäisen lampaan kastrointi eläinlääkärin suorittamana käyttäen asianmukaista anestesiaa ja kivunlievitystä.

Kuoharin työvälineenä oli veitsi tai puukko, joka desinfioitiin tulella ennen kuohintaa. Tulen desinfioiva vaikutus käsitettiin myyttisen maailmankuvan puitteissa ja käsittein. Tulella käsittelyn tarkoitus oli kerätä veitseen taikavoimaa tai haltijoita, joiden ajateltiin karkottavan sairauksia. Itse kuohinta-asekin on loitsujen mukaan syntynyt tulen tapaan taivaasta pudoten.

Kuukauden esineenä oleva puukko (inv.n:ro 569) on saatu Suomen kansallismuseon kokoelmiin Utajärveltä Pohjois-Pohjanmaalta vuonna 1864. Sen oli hankkinut ylioppilas Olivier Carlenius, joka samalla tallensi esineeseen liittyvää kansanperinnettä. Hänen keräämiensä tietojen mukaan puukon terä oli taottu yhdeksästä eri teräksestä ja karkaistu äidinmaidossa. Terän valmistuksessa oli käytetty apuna myös vuoden 1731 ruotsalaista hopeakolikkoa, josta noita oli ottanut palasen ja uhrannut sen ”haudan hengelle”. Puukon kahva on uurrekoristeltua valettua pronssia. Samanlaisia tai lähes samanlaisia puukonkahvoja on Kansallismuseon kokoelmissa tämän lisäksi kaksi maalöytöinä tullutta (11933 Hyrynsalmi, 24712 Kajaani).

Elias Lönnrotin 1830-luvulla keräämissä Suomen kansan vanhat runoissa on loitsu nimeltä ”Kuoharin sanoja”. Kolmiosaisen loitsun päätössanat kertovat kuoharin puukosta:

Puukko pilvistä putosi,
Veriveitti taivasalta,
Jolla mulkkuja muleltiin,
Karvakelloja kapsittiin,
Veriveitti päälläs käynyt,
Jolla mulkkusi muleltu,
Karvakellos kapsiteltu.

SKVR XII2 7452. [Kajaanin kihlakunta] Lönnrot Q 222 a-c.

Esine ei ole esillä näyttelyssä.

Risto Hakomäki