Kuukauden esine - Lokakuu 2019

Museokokoelmissa olevien istuinhuonekalujen sekundaariset verhoilut ovat kaksijakoinen kysymys: yhtäältä verhoilu on osa huonekalun historiaa ja siksi mielenkiintoinen. Useimmiten se kuitenkin saattaa olla ei-tyylinmukainen ja antaa siten tyylihistorialliselta kannalta väärän kuvan kyseisen huonekalun aitona tai oikeanlaisena pidetystä ulkonäöstä.

Oheinen barokkinojatuoli on tehty noin vuoden 1710 tienoilla. Tuolimalli on aikakaudelle tyypillinen englantilaisvaikutteinen, korkeaselustainen tyyppi, jollaista valmistettiin Englannin lisäksi myös mm. Saksassa. Tuoli on pähkinäpuuta, joten se on todennäköisesti tuontitavaraa Suomeen. Alun perin istuimessa ja selkänojassa on ollut rottinkipunos, joka omaksuttiin englantilaisiin tuoleihin Britannian siirtomaan Intian huonekaluista. Rottinkipunos on tallella nykyisen, selustaa molemmin puolin peittävän kangasverhoilun alla. Istuin on ollut kokonaan rottinkia. Tuolin nykyinen verhoilu on myöhäinen, mutta ilmeisesti 1800-luvulta. Louhisaaren kartanossa, josta tuoli on peräisin, on yhä uusrokokootyylinen pianonjakkara, jonka istuin on verhoiltu samantapaisella kankaalla, jonka kasviaiheinen kuvio on hieman erilainen.

Tämän nojatuolin sekundaarinen verhoilu saattaa kuitenkin liittyä tiettyyn historialliseen kontekstiin, mistä syystä verhoilu on ehdottoman tärkeää säilyttää sellaisenaan. Tällöin tuoli ei kerro ensisijaisesti tyylihistoriasta muutoin kuin veistettyjen puuosiensa osalta, vaan sen sijaan laajemmasta kulttuurihistoriallisesta ilmiöstä, josta muutoin voi olla vaikea löytää konkreettista todistusaineistoa.

Nojatuolin verhoilu on punaruskeaa šagia eli sileän sametin kaltaista nukkapintaista kangasta, ja siihen on puristettu kukka-aiheinen kuvio. Kangas on ajoitettavissa 1830-luvun loppuun tai 1840-luvun alkuun, sillä lähes vastaavaa kangasta on käytetty Englannissa Charlecote Parkin kartanon 1838 sisustetun ruokasalin tuoleissa samoin kuin Skoklosterissa Ruotsissa vuonna 1844, jossa kankaalla verhoiltiin melko samantyylisiä, korkeaselkäisiä barokkituoleja kuin Louhisaaren nojatuoli. Skoklosteriin kangasta hankittiin punaisena, keltaisena, sinisenä ja vihreänä. Kangas oli tuolloin siis uutta eikä millään lailla tyylinmukaista. Mikä siis oli perusteena kankaan valitsemiseen yli sata vuotta vanhempaan tuoliin?

Kiinnostus menneitä aikakausia, erityisesti keskiaikaa, kohtaan alkoi voimistua 1700-luvulla arkkitehtuurissa esimerkiksi Englannissa (Strawberry Hill, Fonthill Abbey), ja 1820- ja 1830-luvuilla mielenkiinto alkoi muotoutua muodiksi. Kuninkaallisten linnojen restauroinnit muodostuivat esikuviksi: Baijerin ja Preussin kruununprinssit ostivat itselleen raunioituneet keskiaikaiset linnat (Hohenschwangau ja Stolzenfels) ja rakensivat ne 1830-luvulla uudelleen asuun, joka vastasi aikakauden käsitystä niiden alkuperäisestä, ”historiallisesta” asusta. Ranskassa kuningas Ludvig Filipin noustua valtaistuimelle alettiin 1830-luvun puolivälissä restauroida vanhoja kuninkaallisia linnoja (Saint-Cloud, Tuileries, Fontainebleau, Compiègne, Versailles) ja myöhemmin, Napoleon III:n aikana siihen saakka romanttisena rauniona suuresti ihailtua keskiaikaista Pierrefondsin linnaa. Lähtökohtana oli, että koko ”historisoiva” sisustus huonekalut mukaan lukien sovitettiin rakennuksen ikään. Kalustusta täydennettiin joko uusilla, vanhojen esikuvien mukaan valmistetuilla tai aidoista huonekaluista yhdistelemällä aikaansaaduilla huonekaluilla. Alkuperäisiä sisustuksia täydennettiin aidoilla antiikkihuonekaluilla. Antiikkiesineet olivat aristokraattisen sisustuksen keskeisiä osia, ja kuninkaiden tarjoamaa esimerkkiä seurattiin erityisesti aatelin keskuudessa. Oman suvun aseman ja historian esille tuominen oli tapa korostaa eroa toisaalta ylhäisaatelin ja muun aatelin välillä, toisaalta aatelin ja vaurastuvan porvariston välillä. Juuri aateli näki itsensä historian välittäjänä menneisyyden ja nykyhetken välillä.

Charlecote Park Warwickshiressa oli rakennettu alun perin 1550-luvulla ja se edusti Tudorien ajan arkkitehtuuria ja sisustukseltaan Elisabet I:n aikaa, mutta 1700-luvun loppuun tultaessa rakennus oli sisustettu osittain uudelleen. 1820-luvun alussa kartanon silloinen omistaja päätti ”palauttaa” kartanon Elisabet I:n aikaan purkamalla 1700-luvun sisustukset ja teettämällä niiden tilalle ”uus-Elisabet I:n tyyliset” interiöörit. Hän rakennutti mm. edellä mainitun, kokonaan uuden ruokasalin, joka sisustettiin vastaamaan mielikuvaa Elisabet I:n aikakaudesta.

Vastaavasti Skoklosterissa tehtiin kreivi Magnus Brahen aikana 1830- ja 1840-luvuilla perusteellisia, lähes koko rakennuksen käsittäneitä uudelleensisustustöitä, joissa uusittiin tai täydennettiin olemassa olevia sisustuksia ja rakennettiin täysin uusia ”1600-luvun” interiöörejä vastaamaan aikakauden mielikuvaa suurvalta-ajan barokista. Sisustusten oli tarkoitus kuvata valtakunnan yhden merkittävimmän suvun aseman edellyttämää asuinympäristöä ja toimia samalla suvun pitkän historian kuvastajina.

Kreivi Carl Robert Mannerheimin omisti Louhisaaren, Ruotsin suurvalta-ajalta peräisin olevan aatelispalatsin, vuosina 1863–1881, ja nojatuoli on ostettu häneltä ilmeisesti vuonna 1881. Samassa yhteydessä Kansallismuseon kokoelmiin on hankittu muitakin Louhisaaresta peräisin olevia barokkihuonekaluja, joista osa oli ollut mukana Suomen ensimmäisessä Taideteollisuus-Näyttelössä Helsingissä juuri vuonna 1881.

C. R. Mannerheimin kerrotaan halunneen sisustaa Louhisaaren sellaiseen asuun, jossa se olisi voinut olla ”loistonsa päivinä”, ts. 1600-luvulla. Tämä tarkoitti yleensä barokkihuonekaluja – vaikka tosiasiassa Mannerheimin omistamat kultabarokkihuonekalut ovat joitakin vuosikymmeniä myöhäisempiä kuin itse Louhisaaren rakennus. Ei tietenkään ole poissuljettua, ettei Louhisaaressa olisi voinut olla eri aikakausien huonekaluja kuten kartanoissa yleensä, se on itse asiassa todennäköistä, mutta ottaen huomioon Louhisaaren vähäisen asuinkäytön 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa on kalustuksesta vaikea sanoa mitään, varmoja tietojahan siitä ei ole. Ainoa 1600-luvun huonekalu, joka varmuudella on peräisin Louhisaaresta, on nykyisin Askaisten kirkossa oleva, mahdollisesti saksalaista työtä oleva pöytä.

Vaikka Louhisaaren nojatuolin verhoiluajankohtaa ei tiedetä, ei ole luultavaa, että kangasta olisi käytetty kovin vanhanaikaisena. Ehkä sen on laitattanut Carl Robert Mannerheim 1860- tai 1870-luvulla, jolloin sillä on vielä voitu tavoitella muutamaa vuosikymmentä aiemmin vallalla ollutta mielikuvaa ”historiallisesta totuudenmukaisuudesta”. Tuolin ja verhoilun ajoituksen välinen epäsuhta aiheuttaa omat rajoituksensa tuolin käytölle näyttelyissä, mutta kokonaisuuden merkityssisältö on tässä tapauksessa yksittäisiä osia tärkeämpi.

Jouni Kuurne