Rasiallinen ehtoollisleipiä
Kuukauden esine - Lokakuu 2020
Lokakuussa 1910 Valtion historiallisen museon (vuodesta 1917 Suomen kansallismuseo) kokoelmiin lunastettiin tinainen nuuskarasia Korpilahden Särkijoelta. Rasia, jonka iäksi tuolloin arveltiin ainakin 50 vuotta, kätkee sisäänsä ehtoollisleipiä. Esine kuuluu J. W. Kotikosken vuosina 1890-1910 kotiseudultaan keräämiin esineisiin. Muistiin merkityn tiedon mukaan ehtoollisleipiä oli käytetty moneen eri tarkoitukseen: lääkkeeksi, parantamaan ”pyssyn huonoa käyntiä” sekä ”paran kuvan sydämeksi”.
Ehtoollisleivällä on pitkä ja kansainvälinen historia erityisen voimallisena taikaesineenä. Jo 300-400–lukujen vaihteessa Konstantinopolin piispan tiedetään määränneen, että ehtoollisleivät tuli sekoittaa viiniin ja jakaa lusikalla, jotta voitaisiin estää kansan parissa laajalle levinnyttä ehtoollisleivän maagista käyttöä.
Myös suomalaisille ehtoollisleipä on ollut paitsi pyhä, myös voimallinen taikaesine. Vanhan kansan mukaan kirkko, sen esineet ja pyhät toimitukset sisälsivät vahvaa tuonpuoleista voimaa eli väkeä. Tämän voiman vaikutuspiiriin pyrittiin monin eri keinoin. Kirkon oppi sekoittui saumattomasti kansanuskoon, kun kirkon yhteyden myötä saman tuonpuoleisen voiman uskottiin sisältyvän ehtoollisleipiin. Niinpä ehtoollisilta salakuljetettiin öylättejä taikuuteen käytettäväksi. Ehtoollisleivillä oli kansan parissa useita maagisia käyttötarkoituksia, joista useimmat liittyivät onnen tavoitteluun ja siten toimeentulon turvaamiseen.
Yksi keskeisimmistä öylätin käyttötavoista oli paran valmistaminen. Para edustaa yleiseurooppalaista perinnettä, joka kulkeutui Suomeen Skandinavian välityksellä. Nimensä para on saanut ruotsin kielen sanasta bära, 'kantaa'. Para oli kotoisista aineksista itse valmistettu ja maagisin taikakeinoin henkiin herätetty olento, joka suomalaisessa uskomusperinteessä esiintyi usein kissan hahmossa. Paran valmistaminen liittyi vahvasti karjatalouteen ja siihen syyllistyivät karjasta vastaavat emännät. Para toimi omistajansa apu-olentona ja tämän varallisuuden kartuttajana. Niinpä paran uskottiin varastavan maitoa naapurin lehmistä sekä tuovan omistajalleen voita, viljaa, rahaa tai muuta anastettua omaisuutta. Uskomuksen taustalla vaikutti käsitys siitä, että onnen määrä maailmassa oli vakio, mutta sen jakautumiseen saattoi taikuuden keinoin vaikuttaa.
Para valmistettiin riepujen, värttinöiden tai muiden käytännön tarveaineiden lisäksi jostakin varastetusta tavarasta sekä ehtoollisleivästä. Tehtävään sopivin ajankohta oli jonkin kirkollisen pyhän yö tai torstaiyö. Torstaita pidettiin kansanuskossa viikon voimallisimpana päivänä vielä kristillisenä aikanakin. Tämä perustui vanhaan skandinaaviseen perinteeseen, jonka mukaan torstai oli ukkosenjumala Thorin päivä ja siten sopivin kaikenlaisiin voimallisiin tekoihin, loitsimiseen ja parantamiseen.
Kristian Eerikinpoika Lencqvist on vuonna 1782 kuvannut paran valmistusta seuraavasti:
"Pää muodostetaan lapsen lakista sullomalla se täyteen monenlaisia kirjavia riepuja ja siihen kätketään öylätti, jonka eukot pyhässä ehtoollisessa ovat ottaneet suuhunsa; tämän avulla he näet uskovat voivansa antaa hengen paralle. Vatsa tehdään naisten liinaisesta päähineestä ja siihen ahdetaan rohtimia. Edelleen liitetään sääriksi kolme eri suuntaan menevää värttinää. Tämän jälkeen tuo mainio teelmä kannetaan kirkon porstuaan varhain jonakin pyhäaamuna ja pidetään siellä jonkin aikaa, jonka jälkeen yhdeksän kertaa kuljetaan kirkon ympäri yhtä mittaa mutisten: synny para! Vähäistä myöhemmin se tietysti saa hengen ja hyppii kolmella jalalla."
Lencqvistin kuvaus jättää mainitsematta erään paran valmistukseen keskeisesti liittyneen uskomuksen: para sai hengen tekijänsä veripisaroista, ja samalla se sai myös osan tekijänsä sielusta. Niinpä paran kohtalon uskottiin olevan sidoksissa sen tehneeseen henkilöön: jos kissan hahmossa kulkeva para tavoitettiin ja surmattiin, saattoi samalla naapurista kuolla emäntä. Paran valmistuksen hinta oli siten kova, eikä siihen tullut ryhtyä kevyesti.
Esine ei ole tällä hetkellä esillä.
Raila Kataja
Lähteet:
Lencqvist Kristian Eerikinpoika 2011. Vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta. Helsinki, Salakirjat. Alkuteos: Henrik Gabriel Porthanin tutkimuksia. Suom. Edvard Rein. SKS 1904 (1782).
Pulkkinen Risto 2014. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Helsinki, Gaudeamus.
Pulkkinen Risto & Stina Lindfors 2016. Suomalaisen kansanuskon sanakirja. Helsinki, Gaudeamus.
