Häpeäpenkki Vihannin kirkosta

Miltä tuntui istua kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiin ja olla koko seurakunnan katseltavana?

Kirkolla oli aikaisemmin suuri vastuu ylläpitää järjestystä seurakunnassa. Kansan moraalin toteuttamiseen ja valvontaan osallistui sekä maallinen että hengellinen esivalta. Ne toimivat yhteistyössä pyrkiessään yhtenäistämään uskontoa ja kasvattamaan valtakunnan asukkaista tottelevaisia alamaisia.

Kirkolla oli myös oikeus rangaista henkilöä, joka rikkoi sääntöjä. Kirkkokurilla tarkoitettiin kirkon kurinpidollista toimea, jonka tarkoitus oli pitää kirkon jäsenet oikeaoppisina. Kurinpitoon oli monia välineitä, ja rangaistus annettiin rikkomuksen vakavuuden mukaan. Rangaistuksia olivat mm: nuhtelu, varoitus, kirkolle tehtävä työ, sakko, julkirippi, istuminen jalkapuussa tai häpeäpenkissä, ehtoolliselta pois sulkeminen ja seurakunnasta erottaminen. Pienen rikkomuksen saattoi sovittaa papin kanssa kahden kesken ilman julkista nöyryytystä, mutta vakavammat rikokset tuotiin koko seurakunnan tietoon. Tehty rikos piti sovittaa, koska tuomion ei katsottu rajoittuvan vain synnintekijään, vaan Jumalan viha saattoi kohdistua kylän tai jopa koko maakunnan ylle.

Kirkon antamat rangaistukset olivat lievempiä kuin ne, jotka vietiin maalliseen oikeuteen. Rankaisuun johtaneita syitä olivat mm; ehtoollisella käymättä jättäminen, esiintyminen juopuneena, puutteellinen katekismuksen tunteminen, kinkereiltä poisjääminen tai se, ettei oppinut lukemaan. Usein syynä oli myös seksuaalinen rikkomus. Kirkko suhtautui negatiivisesti avioliiton ulkopuoliseen seksuaalisuuteen. Siksi se rankaisi aviorikkojia ja ennenaikaisesta avioyhteydestä aviopareja, joiden lapsi oli saanut alkunsa ennen vihkimistä.

Häpeä- eli mustapenkissä istuminen oli julkirippi, jonka tarkoituksena oli saattaa väärin elänyt ihminen takaisin seurakunnan yhteyteen. Julkirippi perustui yhteisön voimakkaaseen sosiaaliseen sidonnaisuuteen ja häpeäpenkissä istujan kunnian menetykseen. Tuomittu leimautui yhteisönsä silmissä, seurauksena saattoi olla jopa hänen toimeentulonsa heikkeneminen työnsaannin vaikeuduttua. Häpeärangaistuksen tarkoitus oli samalla ennaltaehkäistä rikollisuutta varoittavan esimerkin kautta. Kirkko haluttiin pitää puhtaana pyhien yhteisönä, jossa ei ollut sijaa siveettömälle käytökselle. Koska häpeäpenkkiä käytettiin erityisesti langenneille naisille sekä avio- ja siveellisyysrikoksista tuomituille, sitä kutsuttiin myös "huorapalliksi".

Tuomitun tilanne oli hankala jo ennen julkirippiä, koska hän oli menettänyt kirkolliset oikeutensa ennen sovitusta, esimerkiksi oikeuden käydä ehtoollisella. Julkiselta häpeärangaistukselta saattoi välttyä vaihtamalla häpeäpenkissä istumisen sakkomaksuun, mutta kaikilla ei suinkaan ollut mahdollisuutta niiden maksamiseen. Häpeärangaistukset kohdistuivatkin erityisesti alempiin yhteiskuntaluokkiin. Seurakuntien rangaistuskäytännöt vaihtelivat kuitenkin henkilöiden ja aikojen vaihdellessa. Toiset papit ja kirkkoraadit olivat ankarampia kuin toiset, joissakin seurakunnissa suosittiin yksityistä nuhtelua julkiripin sijaan.

Vihannin kirkkoon hankittiin häpeärangaistuksen suorittajia varten ensimmäinen häpeäpenkki vuonna 1711, ja sen rinnalle kuusitoista vuotta myöhemmin kuusireikäinen jalkapuu. Ilmeisesti tuota ensimmäistä häpeäpenkkiä käytettiin ahkerasti, koska vuonna 1852 kirkko tilasi uuden häpeäpenkin, tämän kuukauden esineeksi valitun.

Häpeäpenkin valmisti puuseppä Zacharis Jylkänkangas. Hän teki penkistä kolmitasoisen, joka oli hyvin yleinen malli tuohon aikaan. Kolmen tason tarkoitus oli kuvata siinä istuvan henkilön rikoksen vakavuutta. Pienemmät rikokset kärsittiin alimmalla tasolla istuen, vakavammat ylemmillä. Ensikertalaiset istuivat usein alhaalla, mutta jos rikoksen uusi, joutui ylemmäs istumaan. Penkki on yksinkertainen; maalaamaton ja laudoista koottu. Sen sivuilla on kantokahvat, joiden avulla penkki kannettiin kirkon keskilattialle jumalanpalveluksen ajaksi.

Vihannin kansanelämä oli uuden penkin hankkimisen aikaan hiljaista ja vakaata, mutta kirkkoraadin mukaan myös epäkohtia löytyi. Seurakunnassa harjoitettiin säädyttömyyttä; kestikievarissa myytiin olutta, nuorisoseuran nimellä pidettiin tansseja ja juominkeja, ja pyhäiltaisin harjoitettiin ”rietasta elämää”. Moni laittomasti yhdessä asunut ”susipari” joutui kirkkoraadin tai jopa piispan puhuteltavaksi. Nuhteita saivat myös vanhemmat, jotka eivät antaneet tyttärelleen lupaa mennä vihille, joten tytär oli langennut laittomaan yhdyselämään.

Häpeäpenkki jäi kuitenkin melko vähälle käytölle Vihannin kirkossa. Vuosien 1865–1870 aikana kirkosta tuli valtiosta erillinen organisaatio. Eri lait ja asetukset siirsivät paikallishallinnon ja koulutuksen pois kirkollisilta viranomaisilta, ja samalla kansalaisten valvonta ja rankaiseminen siirrettiin kunnallisille hallintoelimille. Julkirippi lakkautettiin virallisesti vuoden 1864 keisarillisella asetuksella. Häpeäpenkki jäi näin ollen pois käytöstä, ja se luovutettiin Kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin vuonna 1912.

Häpeäpenkki tulee esille keväällä 2021 Kansallismuseossa avattavaan Toista maata -näyttelyyn.

Sari Tauriainen

Lähteet:

Kirkko keskellä elämää 1984. Vihannin kirkko Sofia Magdalena 1784-1984, juhlajulkaisu. Toim. Tellervo Nousiainen.