Kuukauden esine - Tammikuu 2022

Museoesineisiin liittyvät tarinat ovat tärkeitä. Ensimmäisiä museoesineitä kerättäessä näitä tarinoita ei vielä talletettu samaan tapaan kuin nykyisin. Siksi esinetiedoista saattaa löytyä esimerkiksi vain esineen hankintapaikka. Meidän tutkijoiden työ on välillä hyvin mielenkiintoista, kun yritämme kartoittaa esineeseen liittyvää tarinaa. Tähän tammikuun kuukauden esineeksi valittuun kurikkalaiseen täkänään liittyy arvoitus, joka minulla on edelleen ratkaisematta. Kyseessä on punavalkoinen täkänä, jonka oletan olevan vihkitäkänä. En ole kuitenkaan onnistunut löytämään täkänään poimittuja nimikirjaimia kirkonkirjojen vihittyjen luetteloista.

Arvoituksen avaimet

Täkänä on ostettu museon kokoelmiin vuonna 1933 kansakoulun opettajalta Erkki Korrilta, joka asui Kylmäkosken Kuurilassa. Kaikkiaan Korri on myynyt samalla kertaa museolle viisi esinettä, joista museon diaariin on merkitty ”ostettu Pohjanmaalta tuotuja esineitä”. Täkänän hankintapaikaksi on tarkennettu Kurikka. Pääkirjasta löytyy vielä tärkeä tieto, että täkänän on omistanut emäntä Maria Plosila. Hänestä ei ole merkitty muita tietoja.

1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla valmistettaviin täkänöihin alettiin lisätä nimikirjaimia ja vuosilukuja. Täkänät kuuluivat tyttärien myötäjäisarkkuihin ja olivat nimenomaan talonpoikaisväestön käytössä.

Oletan siis täkänän olevan vihkitäkänä, ja siinä olevien kirjainten olevan vihkiparin nimikirjaimet. Täkänästä löytyy jopa tarkka päivämäärä 7.4.1839, jonka oletan olevan vihkipäivä. Uskoisin päivämäärän olevan 7. huhtikuuta, koska tuo päivä on ollut sunnuntai, joka oli yleisin vihkipäivä vielä 1950-luvulle saakka. Vaikka päivämäärä 4.7, eli heinäkuun alku, kuulostaa sopivalta hääpäivältä, se on ollut vuonna 1839 torstai.

Täkänässä on kuusi kirjainta, eli: K, A, E, L, I, T. Keille nuo nimikirjaimet kuuluvat? Täkänöihin kudotut kuviot olivat talo- ja paikkakuntakohtaisia, ja ne liittyivät vahvasti asukkaiden identiteettiin. Täkänän heleän punavalkoisen värin voisi helposti yhdistää onnelliseen kevään perhetapahtumaan.

Arvoitus ratkeaa: Ei mennyt kuin viisi päivää artikkelin julkaisusta, kun eräs lukija oli ratkaissut arvoituksen. K A E L I T ovat kutojan nimikirjaimet siten, että: taakse katsova K-kirjain tarkoittaa kutonut, A E L on kutojan nimi Anna ELisabet ja I T on Iisakintytär. Eli kutoja on talollisentytär Anna Lisa Iisakintytär Kurikan Plosilasta. Lukija arveli, että Anna Lisa olisi tehnyt täkänän kapioksi. Anna Lisa vihittiin talollisenpoika Herman Hermanssonin (Kurikan Yli-Äijälästä) kanssa 15.10.1839.

Täkänöiden historiaa

Täkänät kuuluvat vanhimpiin kansanomaisiin kudonnaisiimme. Niiden alkuperää on haettu niin karavaanikaupan keskuksesta Syyrian Palmyrasta kuin vielä kauempaa Kiinasta. On oletettu, että pohjoismaissa täkänöitä olisi osattu kutoa jo viikinkiajalla, mutta tästä ei ole todisteita. Pohjoismaiden vanhimmat säilyneet täkänät ovat 1100- ja 1200-luvulta Ruotsista (Jämtland, Härjedal) ja keskiajalta Norjasta (Tröndelag). Ne kaikki ovat löytyneet kirkoista, ja niiden mallit ovat geometrisoituneita eläinkuvioita.

Suomen alueella täkänöitä on valmistettu jo 1300–1500-luvuilla. Niitä kudottiin luostareissa kirkollisiin tarkoituksiin sekä säätyläiskodeissa, linnoissa ja kartanoissa käyttö- ja vientitavaroiksi.

Keskiaikainen Marttilan kirkon alttarivaate. Kuva: Museovirasto.

Suomen vanhimpana säilyneenä täkänänä pidetään Kansallismuseon kokoelmissa olevaa Marttilan kirkon alttarivaatetta (H2362:5), joka on museossa ajoitettu keskiajalle. Täkänä on villaa, ja siinä on neliöihin jaettu pohja-ala, jossa on eksoottisia eläinkuviota: keltaisia leijonia punaisella pohjalla ja punaisia griippejä ja kotkia keltaisella pohjalla. Tekstiilin alareunassa on stilisoitu köynnös.

1600-luvulla tiedot suomalaisista täkänöistä alkavat käydä harvinaisimmiksi ja katoavat kokonaan 1700-luvulla. Samaan aikaan täkänöiden kudonta kuitenkin jatkui muualla Euroopassa ja pohjoismaissa keskeytymättä.

Suomessa täkänöiden kutominen käynnistyi uudelleen 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, jossa se sai vahvan jalansijan ammattikutojien taidon ja suuren määrän vuoksi. Osaltaan kutomista edesauttoivat myös vuosisadan alkupuolella ilmestyneet uudet kudonnan oppikirjat. Täkänän asemaa tuki myös se, että ryijyjen kutominen ei ollut kovin yleistä Pohjanmaalla.

Täkänöitä käytettiin kamarien sängynpeitteinä, pöytäliinoina ja 1800-luvun lopulta myös seinävaatteina. Väreiltään kansanomaiset täkänät olivat punavalkoisia, siniruskeita, sinimustia, mustavihreitä ja 1800-luvun lopussa yleensä punamustia. 1800-luvun loppupuolella täkänänkudontataito levisi kutomakoulujen vaikutuksesta myös muualle Suomeen, aina Karjalaan asti.

Kudontatekniikka ja kuva-aiheet

Täkänä on kaksinkertainen kangas, eli siinä on ylä- ja alakangas, jotka vaihtavat paikkaa kuvion kohdalla. Muilta kohdin kankaat ovat irrallisia, joten kankaaseen muodostuu onteloita. Täkänän jokainen kuviolanka poimitaan erikseen lastalla, joten kutoja voi tehdä melko vapaasti haluamiaan kuvioita. Malli piirretään ruutupaperille ja sovitetaan loimen lankalukua vastaavaksi. Mallin seuraaminen tapahtuu lankoja laskien. Täkänöiden sidoksina käytetään yleensä jotakin yksinkertaista sidosta, joista yleisin on palttina. Ylä- ja alakankaassa voidaan käyttää myös eri sidoksia.

Kansanomaisissa täkänöissä käytettiin tavallisesti luonnonväreillä värjättyjä villalankoja. Väreissä korostui kaksivärisyys: valkoiseen tai mustaan yhdistettiin jotain hyvin näkyvää, kirkkaampaa väriä. Kurikkalaisessa täkänässä punainen lanka on villaa ja valkoinen puuvillaa.

1800-luvun täkänät olivat suurikokoisia, keskisaumalla kahdesta kappaleesta toisiinsa yhdistettyjä peittoja. Kahden kappaleen yhdistäminen toisiinsa vaatii todella tasaista kudontajälkeä. Jos kurikkalaista täkänää katsoo tarkasti, huomaa, etteivät täkänän kuviot ole osuneet aivan tarkasti kohdalleen.

1800-luvun alkupuolella täkänöiden kuvioina suosittiin geometrisiä aiheita: tyyliteltyjä ristejä, tähtiä ja polvekeviivoja. Saman vuosisadan lopun uusromantiikan myötä suosioon nousivat kasviaiheiset kuviot. Pohjalaisten täkänöiden mallit ja kuvioaiheet olivat samanlaisia kuin aikakauden damasteissa ja kilpikankaissa. Mallien rakenteesta päätellen monet eteläpohjalaiset täkänät olivat veto- eli damastipuissa kudottuja.

Ammattikankurit täkänöiden kutojina

Täkänäkankaan rakentaminen kangaspuihin ja kuvioiden poimiminen kaksinkertaisesta kankaasta vaatii aikaa, tarkkuutta ja taitoa. Vanhimpien täkänänkutojien uskotaankin olleen ammattikutojia. Täkänänkudontataidon kankurit oppivat pääosin tekemällä ja tarkkailemalla vanhempia alan taitajia. Kurikassa taidokkaiden kutojien joukossa oli myös miehiä.

Mutta oli sellaisiakin mestareita, jotka eivät halunneet paljastaa taitojensa saloja muille kutojille. Kurikkalainen kirjailija ja kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju (1875-1944) kertoo vuonna 1933 ilmestyneessä Härmän aukeilta teoksessaan:

Täkänät olivat kauniita, kuvaisia sängynpeittoja, joita nähtiin vain isoisten kamareissa. Kauhavan akka niitä kerran oli Rintakankaalla kutomassa, mutta oli niin olevinaan, ettei koskaan tehnyt työtään raavasten nähden, pää oli aina silloin niin kipeä, että täytyi panna kangaspuiden rintaorrelle kynsilleen maata. Vain Katteluksen 12-vuotias Sanna-Valpuri sai katsella, jos halusi, sillä mitäpä tenavista. Mutta Katteluksen tenava katseli tarkemmin kuin Kauhavan kankuri luuli, ja oli niin närväoppinen, että akan lähdettyä talosta loi ja pani kankaan aseisiin ja kutoa präiskäytti täkänän. Ja näin opittiin ainakin Kankahankylässä kutomaan täkänöitäkin.

Paulaharju osasi arvostaa täkänöitä ja ymmärsi niiden kutomisen olevan taitoa vaativa työ. Teoksessaan Rintakyliä ja larwamaita, Kurikan wanhaa elämää vuodelta 1943, hän kertoo Larva-Reinikan Tyynen kutomasta täkänästä: