Jämsäläiset tallukkaat

Kuukauden esine - Syyskuu 2024

Tallukkaat on ostettu Suomen kansallismuseon (tuolloin Valtion historiallinen museo) kokoelmiin vuonna 1912 kauppias ja kotiseutumies Johan (Juho) Viktori Kotikoskelta (1873–1948). Kotikosken kauppaliike sijaitsi Korpilahden Saakoskella, josta käsin Kotikoski teki kansatieteellisen aineiston hankintamatkoja ympäri Keski-Suomea. Hän hankki esineitä paitsi Suomen kansallismuseolle myös Hämeen museolle ja Aleksanterin museolle Pietariin. Kotikoski talletti myös erilaisia leikkejä ja vanhoja tapoja sekä julkaisi teoksen Hämäläisiä joulutapoja ja leikkejä.

Jämsäläiset tallukkaat ovat jalkineet, jotka on valmistettu päällystämällä villasukkien teräosat kankailla ja lisäämällä sukkien teräosiin vahvistukseksi anturat. Anturat muodostuvat useasta kangaskerroksesta, jotka on tikattu yhteen paksulla nyörillä. Lopuksi tallukkaiden teräosat on tervattu. Jämsässä näitä kuukauden esineeksi valittuja tallukkaita kutsuttiin tikkatääppäiksi.

KA8122
Tallukkaat (KA8122), jotka on valmistettu vahvistamalla villasukan teräosa kangaspaloilla ja anturalla. Tallukkaiden teräosiin on sivelty tervaa. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Rättitöppösistä tallukkaisiin

Jo 1700-luvulla, ehkä jopa aikaisemmin, Suomessa käytettiin rättitöppösiä, jotka valmistettiin ompelemalla sukkien ympärille kangaskappaleita. Erityisesti töppösten pohjissa kangaskerroksia oli useita, aina tarpeen mukaan, ja kerroksia lisättiin töppösten kuluessa. Tallukkaat ovat samaan tapaan kangaspaloilla vahvistetut sukat, mutta lisäksi niissä on nyörillä tai muulla materiaalilla vahvistetut pohjat. Myös sana tallukas tunnetaan Suomesta jo 1700-luvulta, mutta tuon ajan tallukoiden pohjamateriaaleista ja pohjan valmistustavoista ei ole tietoja.

Kierrätysmateriaaleista ja halvalla

Tallukoiden suosio perustui huokeaan valmistukseen vanhoista vaatekappaleista ja siihen, että niitä voitiin valmistaa itse hyvin yksinkertaisin työvälinein. Valmistukseen käytettiin kierrätysmateriaaleja, jotka saatiin yleensä kerättyä kotona olevista aineksista: vanhat villasukat, kankaanpalat ja pellava- tai villanyöri, tarvittaessa tervaa. Ainekset olivat halvat, mutta tallukoiden valmistus oli työlästä ja vei aikaa, joten ne piti valmistaa ajoissa ennen pakkasia.

Tallukkaan valmistus aloitettiin pohjan anturasta, johon käytettiin vahvaa kangasta. Rohdinkankaat ja erityisesti säkkikankaat olivat sopivia. Kangaspaloja aseteltiin useita päällekkäin, yleensä 4–6 kerrosta, joskus jopa 15 kerrosta. Uusin ja vahvin kangas laitettiin pohjimmaiseksi kulutusta kestämään. Kerrosten väliin voitiin panna lämmikkeeksi myös villakangaskappaleita tai peräti tuohilevy kosteutta torjumaan.

Anturan pohja leikattiin sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi tallukkaan lestin avulla, kuitenkin niin, että alimman ja ylimmän kankaan reunat jäivät muutamaa senttiä leveämmiksi. Nämä ohuemmat reunat oli helpompi taivuttaa teräosan ympärille nouseviksi reunoiksi. Lesti oli yleensä suora, siis molemmille jaloille sopiva. Lestejä tarvittiin siis vain yksi.

Tallukan lestit K7144 296 Pyhamaa
Kaksi erilaista tallukaslestiä. Kansallismuseon Pyhämaan retkikunnan jäsenet hankkivat tallukaslestit Matti Yliseltä Pyhämaan Kettelistä vuonna 1928. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Pohjan tikkaaminen eli toppaaminen tehtiin hienoimmista pellavista kierretyillä, muutaman millin vahvuisella nuoralla, vaneella. Vane ommeltiin tiheästi ja tarkkaan kangaskerrosten läpi alkaen pohjan keskustasta ulospäin. Tikkaamisen aikana pohja muotoiltiin kaukolomaiseksi, kääntäen ohuemmat reunat ylöspäin ja kantapäätä pyöristäen. Työ vaati sormivoimia, koska nyöri piti vetää monien kangaskerrosten läpi. Apuna saatettiin käyttää naskalia, jolla tehtiin reikä kerrosten läpi.

KA8122 1
Tallukkaan pohja-antura on kaukalomainen ja muodostuu yhteen topatuista kangaskerroksista. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Tallukkaiden runkona on paksut villasukat, joskus sarkakangasta tai paksua miesten vaatekangasta. Yleensä käytettiin vanhoja sukkia, joiden varret eivät olleet kuluneet samalla tavalla kuin terät ja olivat siksi vielä käyttökelpoisia tallukkaisiin. Joskus neulottiin uudet sukat, joiden lankaan saatettiin lisätä myös lehmänkarvoja lujuutta tuomaan. Sukat olivat yleensä lyhytvartisia ja ulottuivat hieman nilkan yläpuolelle. Sukka vahvistettiin asettamalla lesti sukan sisälle ja ompelemalla kangaskappaleita sukan teräosan päälle. Myös sukan varsi saatettiin päällystää kankaalla, varsinkin jos se oli kulunut. Lopuksi sukka ja antura liitettiin toisiinsa.

Jos tallukkaita oli aikomus käyttää esimerkiksi kaskimailla tai kosteilla heinäniityillä, niiden teräosat tervattiin. Liiallista tervaamista piti kuitenkin välttää, ettei tallukkaista olisi tullut kylmät. Terva siveltiin pariin kertaan ohuina kerroksina ja annettiin kuivua välillä. Pohjat tervattuina tallukkaat kestivät kolmekin talvea. Jämsässä tallukkaiden pohjat saatettiin sivellä padassa keitetyn tervan ja talin seoksella.

Tallukkaiden kantapäitä saatettiin vahvistaa myös nauloilla. Suomen kansallismuseon kokoelmissa on sipoolaiset tallukkaat, joissa on nauloilla vahvistetut kantapäät ja nahkapohjat.

KA5861 1 Sipoo
Sipoolaiset tallukkaat (KA5861), joissa on nauloilla vahvistetut kantapäät ja nahkapohjat. Jalkineet on ostettu museon kokoelmiin vuonna 1895. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Tallukkaiden tekijät

Tallukkaat valmistettiin useimmiten kotona iltapuhteina. Kotona työ jaettiin yleensä niin, että naiset neuloivat sukat ja miehet ompelivat anturat. Työ opittiin jo nuorena, Asikkalassa pojan piti osata tallukkaan teko jo toiselle kymmenelle siirryttäessä.

Tallukkaat saatettiin myös ostaa tallukasmestareilta, jotka valmistivat tallukoita varastoon ja kiersivät kylissä niitä kauppaamassa. Jos haluttiin säästää materiaalikuluissa, vietiin valmistusmateriaalit valmistajalle ja teetettiin jalkineet tilaustyönä. Tallukasmestarit saattoivat myös kiertää talosta toiseen valmistamassa kunkin talon asukkaiden jalkoihin sopivia tallukoita. Tallukkaiden valmistus oli sivuelinkeino, joka toi tekijälleen lisäansioita, yksistään niiden valmistamisella ei tullut toimeen. Ammattimaiset suutarit eivät valmistaneet tallukkaita, joten heidän kanssaan ei syntynyt kilpailua.

Miltei joka sään ja paikan jalkine

Tallukkaat olivat Etelä-Suomessa, ennen kaikkea Satakunnassa ja Hämeessä käytetyt talviajan lämpimät työjalkineet. Samantapaisia jalkineita on käytetty myös muualla, punospohjalla on vastineita muun muassa Viron Saarenmaalla ja muuallakin Euroopassa.

Tallukkaat olivat oivalliset pakkaskelillä, mutta suojasäällä kelvottomat. Köyliössä sanottiin, että suojasäällä tallukkaat ”rupesivat puhumaan” kostuessaan. Tallukkaita käyttivät sekä miehet että naiset lähinnä kotipiirin jalkineina, mutta käyttökelpoisuutensa vuoksi ne saavuttivat niin hyväksytyn aseman, että niissä voitiin mennä myös kirkkoon, juhliin tai tanssimaan. Navettaan tai lannanajoon ne eivät kuitenkaan sopineet, koska kostea lanta olisi imeytynyt niihin.

Kovilla pakkasilla tallukkaiden sisällä pidettiin sukkia. Talvella miehet pujottivat housunpuntit tallukkaiden varsien sisään ja varret saatettiin sitoa nauhoilla, ettei lumi päässyt jalkineen sisään. Vaikka tallukkaita käytettiin varsinaisesti pakkaskelillä, oli niille käyttöä kesälläkin, kaskea poltettaessa ja heinänteossa. Kasketessa jalkineet oli kasteltava palamisen estämiseksi. Kesällä käytettiin yleensä vanhoja ja kuluneita tallukkaita. Näiden jalkineiden hyvä puoli oli myös niiden ilmavuus, ne olivat paitsi lämpimät talvella myös viileät kesällä. Koska tallukaslesti ei erotellut oikeaa ja vasenta jalkaa, niitä voitiin käyttää vuorotellen kummassakin jalassa. Vuorottelemalla ne kuluivat tasaisesti, mikä puolestaan pidensi niiden käyttöikää.

Aluksi tallukkaita käyttivät niin talolliset kuin torpparitkin, mutta käytön vähetessä niitä alettiin pitää varattomien jalkineina. Kuhmoisissa laulettiin piirilaulua tallukkaan käyttäjän asemasta.

Tallukas se sievä kenkä, ei sen korko loska,
ei se vaaria herätä, ei muorin päätä nosta.
Minä tanssin tallukkaassa kengällisten kesken,
luulin saavani nätin tytön, sainkin vanhan lesken.

1900-luvun pulakausina tallukkaista kehiteltiin sirotekoisia kenkiä muistuttavia jalkinetyyppejä, joiden valmistusta levitettiin kurssitoiminnan ja ohjekirjojen avulla. Tallukkaiden käyttö jatkuu edelleen ja monet opistot ympäri Suomea järjestävät tallukaskursseja.

Sari Tauriainen

JOKAKAL 3269
Tallukantekokurssi Veljekset Åström Oy:n nahkatehtaalla Oulussa vuonna 1941. Kuva: JOKA Journalistinen kuva-arkisto Kaleva. Museovirasto.

Lähteet

Lehtinen Ildikó, Sihvo Pirkko 2005. Rahwaan puku. Museovirasto, Vammala.

Lehtonen Juhani U. E. Puukengät, rättitöppöset ja tallukkaat. Suomen kansankulttuurin kartasto, Aineellinen kulttuuri, toim. Vuorela Toivo, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 325. Helsinki 1976.

Lehtonen Juhani. Tallukkaat. Suomen museo 1963.

Kauppias J. V. Kotikoski 60-vuotias. Sisä-Suomi, 03.12.1933, nro 279 A. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Virrankoski Pentti 1994. Käsitöistä leivänlisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865–1949. Helsinki.

Vuorela Toivo 1973. Suomalainen kansankulttuuri.

Vuorela Toivo 1981. Kansanperinteen sanakirja. WSOY. Porvoo.